En ole koskaan ollut näin kärryillä musiikista kun mitä nyt olen. Seuraan aktiivisesti n.20 musablogia, eri musiikkifoorumeja, tukkulistoja, musiikkilehtiä ja ostan aivan fyysisiä äänitteitäkin (liikaa voisi joku sanoa). Tähän vielä lisättynä jo yli vuosikymmenen harrastuneisuuteni alalta, joten voidaan sanoa, että hiffaan tästä paskasta jotain. Ja hiffaan enemmän kuin monet.
Keskimäärin olen nykyään myös pelottavan kartalla ihan listamusiikistakin johtuen nykyisen työn läheltä liippaavuudesta. Tämä on toisaalta virkistävä lisävivahde. Toisaalta olen altistunut kaiken tämän edellä mainitun johdosta niin paljolle äänisaasteelle, että olen muun muassa totaalisesti menettänyt hinkuni lähteä klubeille viikonloppuisin.
Viime aikoina toimistolla olen kuunnellut pääosin 90-luvun räppiä (josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin). Joku saa meidät aina palaamaan musiikkiin johon teini-ikäisenä rakastuimme. 90-luvun räppi täytti kaikki musiikkitarpeeni. Se oli menneisyys, nykyisyys & tulevaisuus samaan aikaan. 2000-luvulle mentäessä olen yhä ollut kartalla mitä hiphopissa tapahtuu, mutta genren laajempi stagnaatio johti minut sukeltamaan syvemmälle historiaan ja monet vuodet ostin pääosin vanhaa musiikkia.
Klassikot ovat klassikoita ja hyvä musiikki on ajatonta. Mutta. On väistämätöntä, että suhtautumiseni James Browniin on täysin erilainen, kuin aikalaisilleen. Kuunnellessa vanhaa musiikkia on pakostakin enemmän arkeologi kuin aktiivinen toimija. Sen takia vaikka Hyvinkää on aika helvetin kaukana New Yorkista, tunsin jotain yhteenkuuluvuutta kulttuuriin. Olin mukana kun 90-luvun räppiä tehtiin. Se kasvoi samalla kuin minä kasvoin.
Organized Konfusionin Stress-albumi soi viidettä kertaa putkeen läpi. Joku tässä musiikissa aiheuttaa erilaisen reaktion kuin mikään muu. Tiedän, että musiikin historiassa on paljon tärkeämpiä albumeita. Tiedän myös, ettei mikään albumi kolahda niin kuin tämä.
No comments:
Post a Comment