Mitalikahvien aika!

Tutkailin tuossa juuri äsken Blogilistaa, jonne on kerätty kaikkien tällaisten bloginörttien blogeja. Ensinnäkin oli pakko ällistellä jokunen tovi sitä kuinka hillittömän paljon on käsityöblogeja. Noh, nettiä käytetään käsitöihin muutenkin tiuhaan tahtiin. Pitsinnypläys ja muiden ihmisten asiat eivät kuitenkaan meikäläistä kiinnosta niin menin heti tottakai tutkimaan omaa sijoitustani. Eteeni tuli seuraavat madonluvut:

Sijoitus top-listalla: 2799 (noussut 129 sijaa!)
Tilaajia: 5
Lukijoita viikossa: 11
Kuumuusaste: +36.6° (Mitä tää oikein tarkoittaa? Ei näyttäis vielä olevan kuumetta)

MAHTAVAA. KIITOS RAKKAAT FANIT.

How popular can you get? Kun mutsin laskee tuosta tilaajajoukosta veke tekee se vieläkin neljä tilaajaa, ja lukijoitakin yli 10. Ohhoh. Selkeässä noususuhdanteessa myös ollaan. Tällä suosion kasvulla olen Suomen suosituin blogi vuonna 3025.

Haluan tässä vaiheessa kiittää akatemiaa, vanhempia, viiskulman levykauppoja ja Punavuoren ravintolaelämää. Ilman teitä en olisi tässä nyt. Eli kirjoittamassa tyhjänpäiväistä jorinaa tyhjänpäiväisistä asioista. Olen huipulla.

VIRALLISET MITALIKAHVIT 29.9. MORE INFORMATION TBA.

Rikun kulttuuridogma

Olen viime ajat turruttanut mieltäni yhdentekevillä Hollywood-pätkillä. Tsekattu on viime viikolla Miami Vice sekä eilen Pirates of the Caribbean. Juonethan noissa oli molemmissa repäisty ihan täysin näkkileipäpaketista, mutta juonen löyhyys ei ole ennenkään näyttäviä leffoja pilannut. Viihdyttävää roskaa olivat molemmat. Huumepoliisit ja zombiemerirosvot toimivat aina.

Sen sijaan allekirjoittanutta risoo nykyisten leffojen pituus. Piraattirainakin oli reippasti yli kaksi tuntia. Aivan liian pitkä. Tähän lisättynä viimeaikaiset tuplalevyt, niin vitutus on valmis. Se, että ceedeelle mahtuu materiaalia 75 min. ei tarkoita, että se pitää tunkea täyteen.Tämän takia päätin tehdä Rikun kulttuuridogman vuodelle 2006:

1. Leffat eivät saa olla yli 1,5 h pitkiä
2. Levyjen kesto ei saa ylittää vanhalle LP-levyn kestoa (n.40 min)
3. Tuplalevyt ovat poikkeuksetta kielletty.
4. Mikäli kappaleella ei ole sooloja, musiikkikappaleen kesto ei saa ylittää kolmea minuuttia. Sooloksi ei lasketa sitä, että soitetaan sähkökitaralla laulumelodiaa. Samoin tietyissä tanssimusiikin lajeissa pidemmät laulut sallitaan.
5. DVD:n lisämateriaalin määrä ei saa ylittää itse leffan pituutta
6. Director´s cutit elokuvista on kielletty ilman poikkeuksia.

Mikäli näitä dogmia rikkoo, tulee anoa lupaa poikkeuksiin kulttuurielitismin korkeimmalta taholta eli itseltäni.

Gray Area

Hyvää viikonloppua itse kullekin ja railakasta FLOWta niille ketkä sinne pääsee. Itse vaarin 85-vuotisjuhlilla, joten rytmimusiikin ilojuhla jää tänä vuonna väliin.

Ohessa henkeä nostattava otos Harmaa harhautus-orkesterin promokuvista. Keikkaa odotellessa:

Riku Tokiossa Final Episode: Lost In Translation

This is the end, my only friend.

Saavuimme länkkäreiden kansoittamalle Roppongin alueella tarkoituksenamme louhia miedosti maljakkoa ja yytsiä menoa. Ensimmäiseksi saavuimme Gas Panic-nimiseen mestaan. Baarimikko oli ruotsalainen jamppa, joka ei kuitenkaan pohjoismaisesta solidaarisuudesta antanut alennusta drinkeistä. Sen sijaan svenski heitti tärpättiä drinkkeihin aika jylhästi, kun kerroimme Skandinavian tuoreita kuulumisia. Meno muistutti teinidiskoa. Dj soitti ihan asiallista uutta räppiä, mutta jengi muuten vaikutti nuorelta ja urpolta. Dooraggeihin pukeutuneet kääpiöt läpsi paikallisia mimmejä bärsseille ja tilaili Hennycokiksia.

Vaihdamme mestaa. Tarkoituksenamme on tosiaan himmailla aika iisisti ja lähteä viimeisellä metrolla himaan. Seuraavassa baarissa on naisten ilta ja mimmit saa kaikki drinkit kaksi-yhden hinnalla. Hameeni on himassa, joten budjettimatkailijoina naiset hoitavat drinkkien tilaamisen ja itse siemailen tämän vuosisadan puhalluksen antimet. Pohjoismaista mafiaa ei pääse karkuun tässäkään juottolassa. Törmäämme IT-alalla työskentelevään duuniseurueeseen. Heput on ihan mukavia ja onnistuvat jopa tarjoamaan allekirjoittaneelle nuuskaa. Messiimme pärähtänyt äijälauma yllyttää myös tilaamaan lisää drinkkejä ja pian huomaamme, että viimeinen metro on mennyt.


Tässä vaiheessa ollaan jälleen vaihdettu spottia. Kuvassa allekirjoittanut ja IT-firman työntekijät nätissä ryhmäpotretissa. Tässä vaiheessa itse kukin alkoi olla nauttinut kansalaisluottamusta jo ihan kiitettävästi ja liituraitaurpojen coctail-baari ei täyttänyt enää hauskanpitomme tiukkoja kriteereitä. Oli päästävä muualle. Tunsimme suurta halua laulaa. Laulaa ilosta. Laulaa surusta. Laulaa J-Kwonin Tipsy.

Tässä IT-yhtiön possesta oli pystyssä enää yksi norjalainen ja islantilainen remupetteri (en muista enää nimiä). Joten pirssi alle ja karaokeboksiin.


Meininki oli tässä vaiheessa jo aika kohdallaan. Allekirjoittanut hoilaa tilanteeseen kuin nenä päähän sopivaa J-Kwonin Tipsya. Kaljamaljakoita tulee puhelimella soittamalla ja laululistoissa löytyi kaikki mahdolliset länsimaiset ja aasialaiset biisit.


Vessajonossa heitän small talkkia jonkun paikallisen jäbän kanssa. Raaka tulkintani Cheryl Lynnin diskoklassikosta Got To Be Real on tehnyt viereisen boksin joukkioon vaikutuksen ja he pyytävät allekirjoittanutta imailemaan pari stobea ja laulamaan japanilaista punkkia heidän boksiinsa. Tässä vaiheessa meno alkaa olla täysin absurdia. Paikalliset hyppivät pöydillä ja sohvilla ja itse "laulan" mikkiin Japanin Green Dayta nostaen nyrkkiä ilmaan. Oi Oi!


Loppumeininki Karaokeboksissa jatkui sekavalla meiningillä. Loppuhuipennukseen sisältyi muun muuassa:

* Naisen totaalinen itkuun purskahtaminen
* Naapuriboksin tunkeutuminen meidän karaokeboksiimme
* Biisien ennenaikainen loppuminen
* Agressiivista välienselvittelyä paikan omistajan kanssa
* Kärkeviä hintaneuvotteluja karaokeboksin hinnasta

Loppujen lopuksi reissu karaokeboksiin tuli halvaksi, sillä edelläolevista asianlaidoista johtuen saimme alennusta. Tarkemmat yksityiskohdat ovat jääneet ikuiseksi historian hämärään. Karaokeboksista suuntasimme etsimään jatkoja, mutta kello alkoi olla jo sata joten loppuillan huippuhetkiä oli kulkukissaan törmääminen baarin edessä. Aamumetroa odottamassa oli myös kaikenkarvaista seurakuntaa joiden kanssa oli hyvä heittää läpyskää.

Metrossa nukkujat. Aamumetron tullessa saimme loistavan idean lähteä suuntaamaan kohti kalamarkettia. Kalatori on yksi Tokion tunnetuimpia nähtävyyksiä, jossa voi muun muuassa todistaa kuinka kokit maksaa megalomaanisista tonnikaloista viisinumeroisia eurosummia. Meidän kohteemme oli kuitenkin selvä: legendaarinen sushiaamiainen.

Kalatorilla sijaitsee ehkä yksi tunnetuimmista sushiravintoloista Japanissa, jonne jonottaa niin turisteja kuin paikallisia joka aamu. Hivenen brenkulta haisevina pärähdimme kalatorille. Jono sushin ääreen oli kuin F-Securen osakeannissa. Itse olin pyhästi päättänyt, että siellä syön vaikka henki menisi. Välillä tuntuikin, että menee. Krabbis alkoi iskeä todenteolla, ympärillä kuului jumalaton hälinä, en ollut nukkunut silmäystäkään ja joka puolella haisi kala. Tämä coctail oli muulle porukalle liikaa ja pian huomasin, että olin seurueemme ainoa jonottelemassa kalabrekkaria.

Puolentoista tunnin onotus kuitenkin kannatti. En ole ikinä syönyt:

a) Niin hyvää sushia
b) Niin hyvää aamiaista
c) Niin hyvää ylipäätään mitään

Sisällä raflassa selvisikin miksi sinne joutuu jonottamaan niin kauan. Istumapaikkoja sushipaikassa oli korkeintaan kymmenen. Näille kymmenelle nälkäiselle kolme kokkia loihti sushielämyksiä samuraimestarin tarkkuudella. Kokki huusi vain "HAI!" ja taas oli edessä maukas sushirulla. Täydellistä.



Deluxe-sushiaamiaisen ja aamuloivaribissen jälkeen lähdin talsimaan kohti hostellia. Eteeni puski ihmisiä puolelta ja toiselta kuin muurahaisia konsanaan. En tiedä onko se orastava krapula, jumalattoman hyvä sushi vai joku muu herkistymisen aalto, mutta jään tuijottamaan oravanpyörään salkku kädessä käveleviä ihmisiä. Tokiossa populaa on niin paljon, että ihmismassoihin tottuu. Jään kuitenkin miettimään, että jokaisen salkkuhepun takana on joku tarina. Ihmiset eivät ole vain harmaata massaa, jokaisella on jotain ulkokuorensa sisällä.

Egoistisen kaverin täytyy ehkä mennä maailman suurimpaan kaupunkiin tajutakseen kuinka pieni yksi ihminen koko maailman mittakaavassa loppujen lopuksi on. Jään tarkkailemaan ihmisiä ja tunnen itseni onnelliseksi. Lomaa on vielä jäljellä ei tarvitse pakosta vääntäytyä ahtaaseen metroon ja pistää kiristävää kravattia päälle. Juuri alkaessani hyräillä mielessäni "We are the worldia" tajuan, että näytän aivan ruokottomalta amisviiksissäni ja haisen kalalta. Paras lähteä liitämään ennen kuin poliisi nappaa talteen.

Lähden kävelemään eteenpäin ja nukahdan metroon.

Toim.huom. Edellisen kahden entryn aloittaneet taideotokset otettu Itä-Euroopan kameroiden ehdottomalla helmellä, Holgalla. Tattis Samille lainasta ja negatiivien pelastamisesta.

Riku Tokiossa Osa 9: Kokkisota

Konnichiwa bitches!

Nyt palataan takaisin nousevan auringon maahan ja kaikkien aikojen toiseksi viimeiseen blogientryyn aiheesta. Elämäni suuria iloja on aina ehdottomasti ollut syöminen. Ala-asteella olin syömäkilpailujen vakiovoittajia: milloin kohteena olivat lihapullat tai pinaattilätyt. Sen jälkeen maku on ehkä hivenen kultivoitunut, ja tulee panostettua enemmän laatuun kuin määrään. Vatsan nautintoihin Tokio tarjosi jälleen upeita mahdollisuuksia. Suurena sushin ystävänä olin jo lähtökohtaisesti aivan banaaneina ja tuoreen kalan maku kielellä jo lentokoneessa.

Ylipäänsä japanilaiseen ruokailuun Suomi on yksi ankeimpia paikkoja maailmassa. Sushi on jonkinsortin ylellisyysruokaa, vaikka Suomi muuten taitaa olla ainoita maita, jossa myös raakaa kalaa syödään. Kabukissa on toki ihan hyvää märskettä, mutta mestan maine pohjautuu ehkä loppujen lopuksi enemmän siihen, että kaikki jääkiekkoilijat ja rokkarit tuntevat Kabukin Akin. Muut japanilaisravintolat ovat sitten kohtuullisen ökyhintaisia oman rahan paikoiksi.

Siinä mielessä kuitenkin Kabuki on loistava paikka, että siellä saa erittäin hyvän kokonaiskuvan mitä japanilainen keittiö tarjoaa. Reissun jokaiselle päivälle löytyi jotain uutta gastronomista koettavaa. Japanilaisen keittiön lisäksi Tokio on täynnä erittäin hyviä haute cuisine- ravintoloita lähes joka maailman kolkasta. Meidän matkapossemme panosti paikallisiin mestoihin, mutta hifikulinaristit tekevät myös todellisia löytöjä muiden maiden keittiöistä. Kuten jo aikaisemmin Mitä bungaa-osastossa

Mikäli Tokiossa iskee hirveät hampparireflat tai länsimaiden kaipuu, ei kannata sortua mäkkäriin. Ei niin, ettäkö erityisesti vastustaisin Ronald McDonaldin puulaakia tai kokisin, että Mäkki tappaa sademetsät ja tuhoaa nuorison kunnon. Hyvä käytännön syy on se, että paikalliset hampurilaisketjut ovat aivan loistavia. Erityismaininta lähtee Freshness Burgerille, josta sai aivan nerokkaita hamppareita.



Sushilla piti tietysti aloittaa. Ensimmäinen toimenpide oli tietenkin pakottaa seurueen kalavammainen (vain henkistä laatua) syömään sushia. Liukuhihnalla pyörivät sushibaarit ovat erittäin yleinen näky kaupunkikuvassa ja ne ovat kohtuullisen halpoja. Eri annokset on hinnoiteltu eri tavalla ja hinnat pystyy tarkistamaan lautasten värien mukaan. Spesiaaliannokset joutuu tilaamaan erikseen. Yleensä hihnalla pyörii vain hittisuosikkeja. 10 sushipalan setti, joka taltuttaa nälän on noin 5 euroa riippuen vähän mitä annoksia ottaa. Suomen ainoa sushiliukuhihna taitanee olla Eatzissa ja siitä en viitsi mielipidettäni näin blogissa sanoa. Saattaa muuten käydä kuin Lehtovaara-keississä. Universumin parhaat sushit tuli vedettyä kalatorilla tunnin jonottelun jälkeen, mutta siitä lisää seuraavassa Lost In Translation-päätöskappaleessa.


Japanilaiset ovat tykästyneet mystisiin leväjuomiin. Not necessarily my cup of tea. Riku-san yrittää sulautua joukkoon.


Cup of tea. Vihreään teehen törmäsi Japanissa joka puolella (jopa jätskeissä!). Kahviaddiktien (kuten minun) ei kuitenkaan kannata huolestua, Tokiossa sai myös kohtuullista kahvia lähes joka paikasta. Kuten muissakin suurkaupungeissa pahimpiin vieroitusoireisiin löytyy Starbucks lähes joka kadunkulmasta. Sumpit siis pihisevät hyvin myös Tokiossa.


Yleensä lähes joka raflassa löytyy ruokalista ainakin kuvallisena versiona. Ekana iltana rymähdettiin kuitenkin raflaan, jossa ei ollut menua englanninkielisenä, ruokien kuvia ja tarjoilija ei puhunut about sanaakaan englantia. Lähtökohtaisesti meilllä ei ollut siis harmaata hajua mitä ruokaa mestassa tarjoillaan tai mikä on hintataso. Tilannetta sekoittamaan pistetään tietysti se, että seurueessa on:

A) Henkilö, joka ei syö lihaa
B) Henkilö, joka ei syö kalaa (tai muutenkaan mitään "epäilyttävää")
C) Henkilö, joka syö kaikkea

Kaljat saatiin kuitenkin tilattua pöytään ja puhuin ensimmäistä kertaa japania koko reissun aikana, kun Lonely Planetin avulla yritin selvitellä oheista ryhmän koostumusta. Mesta paljastui loppujen lopuksi laadukkaaksi sukiyaki- paikaksi, jossa siis märäytykset grillataan itse. Itse heitin tilauksen aivan hatusta, mutta hyvää oli. Koko ryhmä rämä sai loppujen lopuksi mahansa täyteen.


Rafla oli kaikin puolin erittäin viihtyisä ja taustalla soi motown-klassikoita japanilaisina versioina. Halvemmissa sukiyaki-mestoissa ei pääse biittejä paistamaan itse vaan ne ovat valmiiksi paistettua. Hyvä lihan lisuke on natto, joka tarkoittaa fermentoituneita papuja. Maku on hieman toffeinen: suosittelen!


Tikuilla syöminen kannattaa handlata mikäli haluaa Japanissa saada masunsa täyteen. Kuvassa näkyy taas japanilaista bisseä, joka on siis erittäin hyvää. Isoin merkki on varmaankin Asahi, jonka super dry-makuun tykästyin erittäin paljon. Ydinkeskustan ulkopuolella bisseä sai myös automaatista. Asahihan on suomiräpin ystäville tuttu Tuomion ja Koneen legendaarisen EP:n levynkannesta muistaakseni Tuomion t-paidasta.

Sukiyakin lisäksi reissulla tuli myös testattua kusiyakia, joka ei nimestään huolimatta tarkoita mitään pissalihaa vaan on ilmaus sukiyaki-vartaille. Kusiyaki-mestassa vietin perinteistä sisäelin-päivää ja söin maksaa, sydäntä, kiduksia ja keuhkoja. Sisäelimet kruunasin vielä palasella häntää. Varsinkin kidukset maistuivat aivan loistavilta. Suosittelen!

Japanilainen keittiö ei ole mitenkään yyberfriikki, joten lupaukseni siitä, että syön kaikkea yököttävää oli helppo toteuttaa. Mystinen kuolettava pallokalakin on vaarallisuudellaan täysin ylihypetettyä. Viimeisen noin 30 vuoteen ei ole ollut yhtään kuolemantapausta, joka olisi liittynyt virallisissa pallokalorafloissa syötyihin kaloihin. Eli toisin sanoen kuolemantapaukset ovat johtuneet siitä, kun valopäät ovat valmistaneet itse tätä myrkyllistä kalaa. Fugua saa siis siihen erikoistuneissa ravintoloissa. Itse en syönyt reissulla Fugua johtuen akuutista rahapulasta siinä vaiheessa kun löysimme Fugu-spotin. Pallokala on nimittäin aikamoisen kallista apetta= about 100 euroa laaki. Tunsin tässä vaiheessa jo Herra Mastercardin piinaavan katseen selässäni, joten pallokala jäi syömättä. Luotettavat maistihavainnot kertovat, että pallokala ei edes maistu erityisen hyvältä. Ensi kerralla pitänee silti tätä syömisbenjiä harrastaa.


Yököttävin ruokakokemus oli kuitenkin ehdottomasti vihreä tee-jäätelö. HYI SAATANA. Jäätelö ei maistunut yhtään vihreältä teeltä vaan pääsääntöisesti kalanruoalta ja mitä kaikkea yököttäviä vihreitä asioita nyt maailmassa onkaan. En suosittele missään tilanteessa. Vihreä tee-jäätelöä saa jokaisesta jäätelökiskasta siellä. Älä kuitenkaan kokeile, jos makuaistisi on sinulle kallis.


Muutaman kerran kiireessä tuli vedettyä normibrekupaikoissa BLT:t tai Club Sandwichit, mutta muuten homma pysyi japanilaisena. Tässä skruudataan erittäin tyylikkäässä viidennen kerroksen galleriaruokalassa. Lounas bungas silti kuitenkin vaan jotain 5 euron luokkaa.

Ramen-nuudelibaarit ovat varmasti edullisimpia paikkoja saada masu täyteen Tokiossa. Itse huitelin huiviin hainevänuudelikeittoa, joka oli aivan täydellistä. Safka oli sen verran lämmintä ja mestoissa ahdas tunnelma, että tuli suorastaan hiki syödessä. Alunperin Kiinasta saapunut ramen-safka on tosiaan keiton ja kiinteän safkan välimuoto, joka toisin kuin keitot (erityisesti WGB:n päivän keitto 4 e) jopa täyttää.

Loppuun vielä opettavainen tarina siitä, ettei kaikkea kannata vetää heti huiviin. Viimeisenä iltana olimme syömässä paikallisten suosimissa ruokapaikoissa, jossa jengi veteli myös aika jylhiä jurreja viereisessä pöydässä. Itse päätin ottaa paikan spesiaaliolutta. Pöytään tulikin stobe ja lisäksi lasi väritöntä nestettä. Yksinkertaisena kaverina ajattelin tietysti, että kyseessä oli vettä ja vedin väkevät huikat väritöntä nestettä koneeseen. Kurkkuni syttyi tuleen: lasissa olikin paikallista pontikkaa. Bisse oli alkoholitonta ja tuliliemi kuului sekoittaa tuoppiin. Kaikilla muilla raflassa tuntui olevan aivan uskomattoman hauskaa, kun kurkkutorveni paloi raakaan alkoholiin. Tarjoilijankin oli vaikea peitellä suunnatonta vahingoniloaan siihen, että olin korventanut kurkkuni tuolla väkijuomalla.

Haista ennen kuin maistat.

Pull my teeth

Pahoittelut pitkästä hiatuksesta blogin suhteen. Ohessa virallinen lehdistötiedote:

JULKAISUVAPAA HETI
Rikun blogi jälleen vaiheessa 11.8

Duunit pitää kiireessä ja ajankin niukilla
En oo ollut vireessä ja rahat on silti tiukilla
Kaiken päälle iski vielä hammasvitunpeikko
ei mikään ihme jos olo on heikko
eikä jaksa blogiin viisauksia skriivaa
viisaudenhammas 24 h mua riivaa
BIEETCH.

Eli kiirettä on pukannut. Kuten lehdistötiedotteesta myös huomaatte olen paininut hammasvaivojen kanssa. Viisaudenhammas, tuo hammasmaailman , on nimittäin alkanut vittuilemaan allekirjoittaneelle. Tällä hetkellä tätä näpytellään särkylääkkeiden voimalla kun vasemman alahampaiston viisaudenhammas suunnittelee vankilapakoa. Ruoka tekisi mieli imeä pillillä ja muutenkin olen miehekkäästi rääkynyt kämpässä tätä kohtaamaani vääryyttä.

Olen sitä sukupolvea, joka kasvatettiin pelkäämään hammaspeikkoa ja karkkipäivät olivat aina kerran viikossa. Ruoan jälkeen heitettiin huiviin aina xylitol-purkat ja hampaat pestiin aamuin illoin. Tästä seurasi muutamia asioita:

1. Allekirjoittaneella ei ole koskaan ollut reikiä hampaissa (luultavasti paras seuraus, kts.kuva)
2. En juurikaan enää syö karkkia, koska vedin tietysti karkkipäivisin mässyä kilokaupalla ja aivan hillittömiä määriä. Tämän johdosta hilluin sitten koko päivän sokerihumalassa katsoen lauantaipiirrettyjä.
3. Olen niitä ärsyttäviä ihmisiä, joka syö purkkaa koko ajan. Purkan mässyttäminen sai vielä pahemman buustauksen Michael Jordanista, jolla oli aina vaaleanpunainen purkkamälli poskessa. Nuorelle koripalloilijalle ei varmasti ollut coolimpaa näkyä. Tähän piti vielä lisätä kalju tukka ja kieli ulkona koko ajan. Taidoista ei niin väliä.
4. Hammaslääkärin poran tai minkä tahansa instrumentin näkeminen pelottaa aivan helvetisti.

Kohta 4 johtaa siihen, että olen aivan paskana huomista operaatiotani silmälläpitäen. Nimittäin huomenna klo 8 äpärähammas revitään/leikataan irti. Nukuin tänään päiväunet, jossa tietysti näin kamalia painajaisia aiheeseen liittyen: kuinka hampaan poiston sijasta minulle tehdään amputaatio tai kuinka minulta otetaan kaikki hampaat pois. Kyseessä on vielä alahampaan poisto, joka on vielä tuskallisempi urakka sillä hammas revitään irti leukaluusta tai jotain vastaavaa. Yäk.

Älkääkä yrittäkö lohduttaa minua sillä, ettei se satu. Puuduttaminen on aina epäilyttävää. Jos vaikka lääkärit päräyttävät puudutusainetta väärään kohtaan ja minusta tulee ikuisiksi ajoiksi Herra Ilmeetön. Toisaalta tämänhetkiset tuntemukset suussa tuntuvat siltä kuin Bam Margera olisi hajottamassa vasemmanpuolen hampaitani Norjalaisen Blackmetal-bändin säestyksellä. Vaadin saada ilokaasuhoitoa operaation jälkeen ja muutaman pullon kotiinviemisiksi.

Toivottakaa onnea. Yritän mennä nukkumaan, mutta hammaspeikko vaanii joka kulman takana. Ja kun hammaspeikko iskee voi käydä kuin Karille.

Got some teeth.