Riku Tokiossa Final Episode: Lost In Translation

This is the end, my only friend.

Saavuimme länkkäreiden kansoittamalle Roppongin alueella tarkoituksenamme louhia miedosti maljakkoa ja yytsiä menoa. Ensimmäiseksi saavuimme Gas Panic-nimiseen mestaan. Baarimikko oli ruotsalainen jamppa, joka ei kuitenkaan pohjoismaisesta solidaarisuudesta antanut alennusta drinkeistä. Sen sijaan svenski heitti tärpättiä drinkkeihin aika jylhästi, kun kerroimme Skandinavian tuoreita kuulumisia. Meno muistutti teinidiskoa. Dj soitti ihan asiallista uutta räppiä, mutta jengi muuten vaikutti nuorelta ja urpolta. Dooraggeihin pukeutuneet kääpiöt läpsi paikallisia mimmejä bärsseille ja tilaili Hennycokiksia.

Vaihdamme mestaa. Tarkoituksenamme on tosiaan himmailla aika iisisti ja lähteä viimeisellä metrolla himaan. Seuraavassa baarissa on naisten ilta ja mimmit saa kaikki drinkit kaksi-yhden hinnalla. Hameeni on himassa, joten budjettimatkailijoina naiset hoitavat drinkkien tilaamisen ja itse siemailen tämän vuosisadan puhalluksen antimet. Pohjoismaista mafiaa ei pääse karkuun tässäkään juottolassa. Törmäämme IT-alalla työskentelevään duuniseurueeseen. Heput on ihan mukavia ja onnistuvat jopa tarjoamaan allekirjoittaneelle nuuskaa. Messiimme pärähtänyt äijälauma yllyttää myös tilaamaan lisää drinkkejä ja pian huomaamme, että viimeinen metro on mennyt.


Tässä vaiheessa ollaan jälleen vaihdettu spottia. Kuvassa allekirjoittanut ja IT-firman työntekijät nätissä ryhmäpotretissa. Tässä vaiheessa itse kukin alkoi olla nauttinut kansalaisluottamusta jo ihan kiitettävästi ja liituraitaurpojen coctail-baari ei täyttänyt enää hauskanpitomme tiukkoja kriteereitä. Oli päästävä muualle. Tunsimme suurta halua laulaa. Laulaa ilosta. Laulaa surusta. Laulaa J-Kwonin Tipsy.

Tässä IT-yhtiön possesta oli pystyssä enää yksi norjalainen ja islantilainen remupetteri (en muista enää nimiä). Joten pirssi alle ja karaokeboksiin.


Meininki oli tässä vaiheessa jo aika kohdallaan. Allekirjoittanut hoilaa tilanteeseen kuin nenä päähän sopivaa J-Kwonin Tipsya. Kaljamaljakoita tulee puhelimella soittamalla ja laululistoissa löytyi kaikki mahdolliset länsimaiset ja aasialaiset biisit.


Vessajonossa heitän small talkkia jonkun paikallisen jäbän kanssa. Raaka tulkintani Cheryl Lynnin diskoklassikosta Got To Be Real on tehnyt viereisen boksin joukkioon vaikutuksen ja he pyytävät allekirjoittanutta imailemaan pari stobea ja laulamaan japanilaista punkkia heidän boksiinsa. Tässä vaiheessa meno alkaa olla täysin absurdia. Paikalliset hyppivät pöydillä ja sohvilla ja itse "laulan" mikkiin Japanin Green Dayta nostaen nyrkkiä ilmaan. Oi Oi!


Loppumeininki Karaokeboksissa jatkui sekavalla meiningillä. Loppuhuipennukseen sisältyi muun muuassa:

* Naisen totaalinen itkuun purskahtaminen
* Naapuriboksin tunkeutuminen meidän karaokeboksiimme
* Biisien ennenaikainen loppuminen
* Agressiivista välienselvittelyä paikan omistajan kanssa
* Kärkeviä hintaneuvotteluja karaokeboksin hinnasta

Loppujen lopuksi reissu karaokeboksiin tuli halvaksi, sillä edelläolevista asianlaidoista johtuen saimme alennusta. Tarkemmat yksityiskohdat ovat jääneet ikuiseksi historian hämärään. Karaokeboksista suuntasimme etsimään jatkoja, mutta kello alkoi olla jo sata joten loppuillan huippuhetkiä oli kulkukissaan törmääminen baarin edessä. Aamumetroa odottamassa oli myös kaikenkarvaista seurakuntaa joiden kanssa oli hyvä heittää läpyskää.

Metrossa nukkujat. Aamumetron tullessa saimme loistavan idean lähteä suuntaamaan kohti kalamarkettia. Kalatori on yksi Tokion tunnetuimpia nähtävyyksiä, jossa voi muun muuassa todistaa kuinka kokit maksaa megalomaanisista tonnikaloista viisinumeroisia eurosummia. Meidän kohteemme oli kuitenkin selvä: legendaarinen sushiaamiainen.

Kalatorilla sijaitsee ehkä yksi tunnetuimmista sushiravintoloista Japanissa, jonne jonottaa niin turisteja kuin paikallisia joka aamu. Hivenen brenkulta haisevina pärähdimme kalatorille. Jono sushin ääreen oli kuin F-Securen osakeannissa. Itse olin pyhästi päättänyt, että siellä syön vaikka henki menisi. Välillä tuntuikin, että menee. Krabbis alkoi iskeä todenteolla, ympärillä kuului jumalaton hälinä, en ollut nukkunut silmäystäkään ja joka puolella haisi kala. Tämä coctail oli muulle porukalle liikaa ja pian huomasin, että olin seurueemme ainoa jonottelemassa kalabrekkaria.

Puolentoista tunnin onotus kuitenkin kannatti. En ole ikinä syönyt:

a) Niin hyvää sushia
b) Niin hyvää aamiaista
c) Niin hyvää ylipäätään mitään

Sisällä raflassa selvisikin miksi sinne joutuu jonottamaan niin kauan. Istumapaikkoja sushipaikassa oli korkeintaan kymmenen. Näille kymmenelle nälkäiselle kolme kokkia loihti sushielämyksiä samuraimestarin tarkkuudella. Kokki huusi vain "HAI!" ja taas oli edessä maukas sushirulla. Täydellistä.



Deluxe-sushiaamiaisen ja aamuloivaribissen jälkeen lähdin talsimaan kohti hostellia. Eteeni puski ihmisiä puolelta ja toiselta kuin muurahaisia konsanaan. En tiedä onko se orastava krapula, jumalattoman hyvä sushi vai joku muu herkistymisen aalto, mutta jään tuijottamaan oravanpyörään salkku kädessä käveleviä ihmisiä. Tokiossa populaa on niin paljon, että ihmismassoihin tottuu. Jään kuitenkin miettimään, että jokaisen salkkuhepun takana on joku tarina. Ihmiset eivät ole vain harmaata massaa, jokaisella on jotain ulkokuorensa sisällä.

Egoistisen kaverin täytyy ehkä mennä maailman suurimpaan kaupunkiin tajutakseen kuinka pieni yksi ihminen koko maailman mittakaavassa loppujen lopuksi on. Jään tarkkailemaan ihmisiä ja tunnen itseni onnelliseksi. Lomaa on vielä jäljellä ei tarvitse pakosta vääntäytyä ahtaaseen metroon ja pistää kiristävää kravattia päälle. Juuri alkaessani hyräillä mielessäni "We are the worldia" tajuan, että näytän aivan ruokottomalta amisviiksissäni ja haisen kalalta. Paras lähteä liitämään ennen kuin poliisi nappaa talteen.

Lähden kävelemään eteenpäin ja nukahdan metroon.

Toim.huom. Edellisen kahden entryn aloittaneet taideotokset otettu Itä-Euroopan kameroiden ehdottomalla helmellä, Holgalla. Tattis Samille lainasta ja negatiivien pelastamisesta.