Konnichiwa bitches!
Nyt palataan takaisin nousevan auringon maahan ja kaikkien aikojen toiseksi viimeiseen blogientryyn aiheesta. Elämäni suuria iloja on aina ehdottomasti ollut syöminen. Ala-asteella olin syömäkilpailujen vakiovoittajia: milloin kohteena olivat lihapullat tai pinaattilätyt. Sen jälkeen maku on ehkä hivenen kultivoitunut, ja tulee panostettua enemmän laatuun kuin määrään. Vatsan nautintoihin Tokio tarjosi jälleen upeita mahdollisuuksia. Suurena sushin ystävänä olin jo lähtökohtaisesti aivan banaaneina ja tuoreen kalan maku kielellä jo lentokoneessa.
Ylipäänsä japanilaiseen ruokailuun Suomi on yksi ankeimpia paikkoja maailmassa. Sushi on jonkinsortin ylellisyysruokaa, vaikka Suomi muuten taitaa olla ainoita maita, jossa myös raakaa kalaa syödään. Kabukissa on toki ihan hyvää märskettä, mutta mestan maine pohjautuu ehkä loppujen lopuksi enemmän siihen, että kaikki jääkiekkoilijat ja rokkarit tuntevat Kabukin Akin. Muut japanilaisravintolat ovat sitten kohtuullisen ökyhintaisia oman rahan paikoiksi.
Siinä mielessä kuitenkin Kabuki on loistava paikka, että siellä saa erittäin hyvän kokonaiskuvan mitä japanilainen keittiö tarjoaa. Reissun jokaiselle päivälle löytyi jotain uutta gastronomista koettavaa. Japanilaisen keittiön lisäksi Tokio on täynnä erittäin hyviä haute cuisine- ravintoloita lähes joka maailman kolkasta. Meidän matkapossemme panosti paikallisiin mestoihin, mutta hifikulinaristit tekevät myös todellisia löytöjä muiden maiden keittiöistä. Kuten jo aikaisemmin Mitä bungaa-osastossa
Mikäli Tokiossa iskee hirveät hampparireflat tai länsimaiden kaipuu, ei kannata sortua mäkkäriin. Ei niin, ettäkö erityisesti vastustaisin Ronald McDonaldin puulaakia tai kokisin, että Mäkki tappaa sademetsät ja tuhoaa nuorison kunnon. Hyvä käytännön syy on se, että paikalliset hampurilaisketjut ovat aivan loistavia. Erityismaininta lähtee Freshness Burgerille, josta sai aivan nerokkaita hamppareita.
Sushilla piti tietysti aloittaa. Ensimmäinen toimenpide oli tietenkin pakottaa seurueen kalavammainen (vain henkistä laatua) syömään sushia. Liukuhihnalla pyörivät sushibaarit ovat erittäin yleinen näky kaupunkikuvassa ja ne ovat kohtuullisen halpoja. Eri annokset on hinnoiteltu eri tavalla ja hinnat pystyy tarkistamaan lautasten värien mukaan. Spesiaaliannokset joutuu tilaamaan erikseen. Yleensä hihnalla pyörii vain hittisuosikkeja. 10 sushipalan setti, joka taltuttaa nälän on noin 5 euroa riippuen vähän mitä annoksia ottaa. Suomen ainoa sushiliukuhihna taitanee olla Eatzissa ja siitä en viitsi mielipidettäni näin blogissa sanoa. Saattaa muuten käydä kuin Lehtovaara-keississä. Universumin parhaat sushit tuli vedettyä kalatorilla tunnin jonottelun jälkeen, mutta siitä lisää seuraavassa Lost In Translation-päätöskappaleessa.
Japanilaiset ovat tykästyneet mystisiin leväjuomiin. Not necessarily my cup of tea. Riku-san yrittää sulautua joukkoon.
Cup of tea. Vihreään teehen törmäsi Japanissa joka puolella (jopa jätskeissä!). Kahviaddiktien (kuten minun) ei kuitenkaan kannata huolestua, Tokiossa sai myös kohtuullista kahvia lähes joka paikasta. Kuten muissakin suurkaupungeissa pahimpiin vieroitusoireisiin löytyy Starbucks lähes joka kadunkulmasta. Sumpit siis pihisevät hyvin myös Tokiossa.
Yleensä lähes joka raflassa löytyy ruokalista ainakin kuvallisena versiona. Ekana iltana rymähdettiin kuitenkin raflaan, jossa ei ollut menua englanninkielisenä, ruokien kuvia ja tarjoilija ei puhunut about sanaakaan englantia. Lähtökohtaisesti meilllä ei ollut siis harmaata hajua mitä ruokaa mestassa tarjoillaan tai mikä on hintataso. Tilannetta sekoittamaan pistetään tietysti se, että seurueessa on:
A) Henkilö, joka ei syö lihaa
B) Henkilö, joka ei syö kalaa (tai muutenkaan mitään "epäilyttävää")
C) Henkilö, joka syö kaikkea
Kaljat saatiin kuitenkin tilattua pöytään ja puhuin ensimmäistä kertaa japania koko reissun aikana, kun Lonely Planetin avulla yritin selvitellä oheista ryhmän koostumusta. Mesta paljastui loppujen lopuksi laadukkaaksi sukiyaki- paikaksi, jossa siis märäytykset grillataan itse. Itse heitin tilauksen aivan hatusta, mutta hyvää oli. Koko ryhmä rämä sai loppujen lopuksi mahansa täyteen.
Rafla oli kaikin puolin erittäin viihtyisä ja taustalla soi motown-klassikoita japanilaisina versioina. Halvemmissa sukiyaki-mestoissa ei pääse biittejä paistamaan itse vaan ne ovat valmiiksi paistettua. Hyvä lihan lisuke on natto, joka tarkoittaa fermentoituneita papuja. Maku on hieman toffeinen: suosittelen!
Tikuilla syöminen kannattaa handlata mikäli haluaa Japanissa saada masunsa täyteen. Kuvassa näkyy taas japanilaista bisseä, joka on siis erittäin hyvää. Isoin merkki on varmaankin Asahi, jonka super dry-makuun tykästyin erittäin paljon. Ydinkeskustan ulkopuolella bisseä sai myös automaatista. Asahihan on suomiräpin ystäville tuttu Tuomion ja Koneen legendaarisen EP:n levynkannesta muistaakseni Tuomion t-paidasta.
Sukiyakin lisäksi reissulla tuli myös testattua kusiyakia, joka ei nimestään huolimatta tarkoita mitään pissalihaa vaan on ilmaus sukiyaki-vartaille. Kusiyaki-mestassa vietin perinteistä sisäelin-päivää ja söin maksaa, sydäntä, kiduksia ja keuhkoja. Sisäelimet kruunasin vielä palasella häntää. Varsinkin kidukset maistuivat aivan loistavilta. Suosittelen!
Japanilainen keittiö ei ole mitenkään yyberfriikki, joten lupaukseni siitä, että syön kaikkea yököttävää oli helppo toteuttaa. Mystinen kuolettava pallokalakin on vaarallisuudellaan täysin ylihypetettyä. Viimeisen noin 30 vuoteen ei ole ollut yhtään kuolemantapausta, joka olisi liittynyt virallisissa pallokalorafloissa syötyihin kaloihin. Eli toisin sanoen kuolemantapaukset ovat johtuneet siitä, kun valopäät ovat valmistaneet itse tätä myrkyllistä kalaa. Fugua saa siis siihen erikoistuneissa ravintoloissa. Itse en syönyt reissulla Fugua johtuen akuutista rahapulasta siinä vaiheessa kun löysimme Fugu-spotin. Pallokala on nimittäin aikamoisen kallista apetta= about 100 euroa laaki. Tunsin tässä vaiheessa jo Herra Mastercardin piinaavan katseen selässäni, joten pallokala jäi syömättä. Luotettavat maistihavainnot kertovat, että pallokala ei edes maistu erityisen hyvältä. Ensi kerralla pitänee silti tätä syömisbenjiä harrastaa.
Yököttävin ruokakokemus oli kuitenkin ehdottomasti vihreä tee-jäätelö. HYI SAATANA. Jäätelö ei maistunut yhtään vihreältä teeltä vaan pääsääntöisesti kalanruoalta ja mitä kaikkea yököttäviä vihreitä asioita nyt maailmassa onkaan. En suosittele missään tilanteessa. Vihreä tee-jäätelöä saa jokaisesta jäätelökiskasta siellä. Älä kuitenkaan kokeile, jos makuaistisi on sinulle kallis.
Muutaman kerran kiireessä tuli vedettyä normibrekupaikoissa BLT:t tai Club Sandwichit, mutta muuten homma pysyi japanilaisena. Tässä skruudataan erittäin tyylikkäässä viidennen kerroksen galleriaruokalassa. Lounas bungas silti kuitenkin vaan jotain 5 euron luokkaa.
Ramen-nuudelibaarit ovat varmasti edullisimpia paikkoja saada masu täyteen Tokiossa. Itse huitelin huiviin hainevänuudelikeittoa, joka oli aivan täydellistä. Safka oli sen verran lämmintä ja mestoissa ahdas tunnelma, että tuli suorastaan hiki syödessä. Alunperin Kiinasta saapunut ramen-safka on tosiaan keiton ja kiinteän safkan välimuoto, joka toisin kuin keitot (erityisesti WGB:n päivän keitto 4 e) jopa täyttää.
Loppuun vielä opettavainen tarina siitä, ettei kaikkea kannata vetää heti huiviin. Viimeisenä iltana olimme syömässä paikallisten suosimissa ruokapaikoissa, jossa jengi veteli myös aika jylhiä jurreja viereisessä pöydässä. Itse päätin ottaa paikan spesiaaliolutta. Pöytään tulikin stobe ja lisäksi lasi väritöntä nestettä. Yksinkertaisena kaverina ajattelin tietysti, että kyseessä oli vettä ja vedin väkevät huikat väritöntä nestettä koneeseen. Kurkkuni syttyi tuleen: lasissa olikin paikallista pontikkaa. Bisse oli alkoholitonta ja tuliliemi kuului sekoittaa tuoppiin. Kaikilla muilla raflassa tuntui olevan aivan uskomattoman hauskaa, kun kurkkutorveni paloi raakaan alkoholiin. Tarjoilijankin oli vaikea peitellä suunnatonta vahingoniloaan siihen, että olin korventanut kurkkuni tuolla väkijuomalla.
Haista ennen kuin maistat.
No comments:
Post a Comment