Barrikadeille!

Tuoreessa Imagessa on loistava Ilkka Kariston kirjoittama juttu suomalaisesta aktivismiskenestä (Image 5-6, "Hyvän puolella pahaa vastaan"), joka pisti ajattelemaan omaa säälittävää aktivismihistoriaani.

Alku oli hyvä. Ala-asteen kolmannella lietsoin kavereitani luokkakapinaan ilmoittamalla, että lopetan koulun. Opettaja poisti minut luokasta. Sitten kuitenkin alistuin yhteiskunnan vaatimuksiin ja skarppasin tapani. Vielä samana vuonna sain stipendin. Olin myynyt sieluni systeemille. Tottele, älä kyseenalaista.

Vaikka stereoissani pauhasivat Public Enemy ja Rage Against The Machine (myöhemmin The Coup ja Dead Prez), olen kulkenut nöyrästi Isoveljen talutusnuorassa ja vajonnut syvemmälle uraputken syövereihin. Soimaten itseäni, luin Imagen juttua. Ikätoveriaktivistini olivat kiertäneet ympäri Eurooppaa osoittamassa mieltään ja mellakoimassa. Itse poseerasin samaan aikaan koneiston marionettina Hyvinkään Sanomissa nuorisovaltuuston tuoreena puheenjohtajana. Hyi.

Ihailemani vallankumousjohtajat nauraisivat haudassaan mitäänsanomattomille saavutuksilleni. Olen elämässäni ollut vain yhdessä mielenosoituksessa. Sekin oli joku täysin säälittävä opintotuen nostamista vaativa kerjäysmielenosoitus. Pullamössösukupolvi kinuamassa lisää rahaa huonoilla sloganeilla. Kuin kohtalon ivana jouduin vielä maksamaan tänä vuonna viiden kuukauden tuet takaisin. Paska mielenosoitus kaiken kaikkiaan. Ei ollut edes kahnauksia poliisien kanssa, eikä kukaan joutunut putkaan.

Oikeasti olisin halunnut olla vastustamassa Helsingin kaupungin täysin ääliömäistä Stop Töhryille- kampanjaa. En päässyt mielenosoitukseen, sillä olin jonkun opiskelijayhdistyksen tilaisuudessa siemailemassa punaviiniä ja tärkeilemässä. Jauhamassa hiukset takana small talk-sontaa muiden kermaperseiden kanssa, kun sukupolveni todelliset vaikuttajat harrastivat karhunpainia konstaapelien kanssa. Kuulun kaikkien kissanristiäisyhdistysten lisäksi jopa ammattiliittoon! Häpeän itseäni.

Onneksi en ole sentään koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Sitä en voisi antaa itselleni ikinä anteeksi. Itseään jo pienestä pitäen puolueen Boot Campeilla marinoineet poliittiset broilerit ja järjestöjyrät saavat minut voimaan pahoin. Sympatiani ovat aina mieluummin sen polttopullon heittäjän puolella jos vaihtoehtona on jo 25-vuotiaana pelkkää ympäripyöreää poliittista jargonia lateleva . Tämä ei tarkoita, että polttopullon heittäjä olisi välttämättä oikeassa, mutta jos meillä ei ole nuoruudessa intoa ja anarkiaa, mitä meille jää? Kauluspaidat päällä patsastelevia pikkuvanhoja Petri Neittaanmäkiä, jotka eivät tiedä oikeasta elämästä politiikan ulkopuolella mitään.

Olen huomannut, että minun ja vallankumouksen välillä on yksi selkeä asia. En suhtaudu intohimoisesti juurikaan mihinkään tässä maailmassa. Tai ainakaan asioihin, joilla on suurempaa yhteiskunnallista merkitystä. "Lisää boogie-makseja levykauppoihin", "Kaupat auki 24 h", "Yö on maailman paskin bändi" tai "Ulkona syömisen pitäisi olla halvempaa" eivät ole mistään näkökulmasta tarkasteltuna riittävän vahvoja argumentteja sukupolvisodan polttoaineeksi.

Ainoita asioita, jonka vuoksi olisin valmis nousemaan barrikadeille olisi varmaankin sananvapaus. Lenny Bruce onneksi teki likaisen työn jo paljon aikaisemmin. Suomessa tilanne on muutenkin hyvä. Täällä saa sanoa vapaasti kommenttinsa ihan kenestä tai mistä tahansa.

Paitsi Lordista.

Pedon päivän jälkihöyryissä:

Peanut Butter Wolfin hevimiksaus
Tiistaipäivä on näköjään saanut muutkin kuin bloginpitäjän sekaisin. Paremmin hiphop-piireistä tunnettu dj ja levy-yhtiömoguli Peanut Butter Wolf pistää tylyä rokkimiksausta kehiin. Kovia biisejä, osa ehkä jopa liian "kovia" allekirjoittaneelle. Mötley Cruet lämmittivät kuitenkin erityisesti tämän nuoren tissiposken mieltä.