Zidane, minkä teit?

MM-finaali oli kyllä yksi kaikkien aikojen antikliimakseista. Ekojen maalien aikaan olin vielä matkalla kisakatsomoon muistettuani ottelun alkamisajan väärin ja sitten ei juurikaan mitään tapahtunut. Ilman Zidanen puskuja finaali olisi jäänyt nopeasti muistiin yhtenä tapahtumaköyhimmistä ja tylsimmistä finaaleista koskaan. Kaikki kunnia sinänsä Italialle, mutta ei tästä ottelusta tulla todellisuudessa muistamaan kuin Zidane.

Spekulointi Zidanen puskun tiimoilta käy kuumana tällä hetkellä. Huuliltalukijat Brasiliasta ovat päätyneet siihen, että Materazzi olisi kutsunut Zidanen sisarta huoraksi. Tämän lisäksi on spekuloitu, että italialainen puolustaja olisi mahdollisesti avannut sanaista arkkuaan terroristiyhteyksistä tai Juventuksen doping-skandaaleista. Joka tapauksessa ihmetys ja järkytys on suuri. Miten kukaan pystyy sanomaan mitään sellaista, joka saa raudanlujan ammattilaisen vadin kaatumaan niin totaalisesti?

New York Timesin loistavassa blogissa on hyvin pitkälti käyty läpi mitä itsekin olin ajatellut kirjoittaa Zidanesta. Niin pahalta kuin se tuntuukin, osaltaan Zidanen hedari Materazzille on kolikon toinen puoli siitä, että hän on niin loistava pelaaja. Useilla huippu-urheilijoilla on ollut ja on omat demoninsa kannettavanaan: Maradona, Matti Nykänen, Mike Tyson, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Monesti vaan jää huomaamatta, että ilman näitä demoneita he eivät olisi olleet maailman parhaita. Sama raivo, joka sai Tysonin lyömään maailman kovimpia lyöntejä sai hänet puremaan Holyfieldin korvaa. Tämä on meille monelle pelottava ajatus: päästäksemme suoritusten äärirajoille joudumme ammentamaan emme ainoastaan vahvuuksistamme, mutta myös heikkouksistamme. Ja heikkouksiamme emme usein halua kohdata.

Todelliset huippu-urheilijat antavat jokaisessa suorituksessa kaikkensa kuin heidän koko elämänsä olisi siitä kiinni. Futis ei ole Zidanelle missään vaiheessa vaan peliä, se on koko elämä ja kuolema. Kaikki kiteytyy voittoon ja häviön hetkellä et ole mitään. Kun pelataan sellaisella intensiteetillä ja intohimolla, joihin me tavalliset turakaiset emme tule koskaan emmekä missään pääsemään, ei ole mikään ihme, että tunteet saattavat kuumentua. Urheilu on taidetta ja samalla tavalla kuin van Goghin oli pakko leikata korvansa oli Zidanen jollain sairaalla tavalla pakko kilahtaa viimeisessä ottelussa. Jossa hän oli tietysti myös tehnyt jo yhden maalin.

En puolustele Zidanen rumaa ja epäurheilijamaista temppua millään tavalla. Kuitenkin on hyvä muistaa, että suurin osa meistä sohvalla Zidanea arvostellessamme ei ole koskaan saavuttanut elämässään lähellekään sitä mitä Zidane edes yhden pelin aikana. Meillä ei ehkä olisi kaatunut vati nurin kun John Turturron näköinen romuluinen italiaano huorittelee siskoamme, mutta meitä ei olisi myöskään ikinä valittu kisojen parhaaksi pelaajaksi. Syystä.

MM-kisojen finaali tänä vuonna oli hyvä opetus siitä, että on loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni käyttääkö päätään hyvään vai pahaan.