Itseäni nähtävyyksien tsiigailu yleensä pääosin risoo. Mitä järkeä on esimerkiksi mennä Empire State Buildingiin? Lusitaan satojen metrien jonossa tatti otsassa, että päästään rakennukseen jonka ainoa funktio on, että se on korkea. Kauhulomani on sellainen, jossa Berlitz kädessä juostaan läpi joka helvetin patsas, 1800-luvulla eläneen ug-runoilijoiden hautapaadet ja Berliinin muurin jäänteet. Yleensä näistä suorituslomista seuraa vain hampaiden kiristystä ja loppujen lopuksi ei ole nähnyt sitä "oikeaa elämää" paikassa ollenkaan. Toisessa ääripäässä on tietysti lomat, joissa hillutaan koko viikko vain klubeissa turpa rullalla. Näistä seuraa vain päänkivistystä ja reissusta ei kuitenkaan muista mitään. Langetan ankaran pannabullan puhtaille suoritus- tai ördäilylomille.
Japani on kuitenkin myös hyvä kohde perusturistipönötykselle. Ensinnäkin siksi, että oikeasti kiinnostavaa nähtävää riittää todella paljon (varsinkin jos pelkästä vessakäynnistä saa jo hervottomat kicksit). Toinen syy on tietysti jälleen jo moneen kertaan todettu japanilainen "vedetään tämäkin överiksi"-asenne. Tokiosta voi löytää muun muassa tornin, jonka lähes ainoita funktioita on olla Eiffelin kilpailija sekä lähes yksi-yhteen oleva Vapauden patsas.
Kuten jo aikaisemmin mainittiin Nagoya oli jotakuinkin läpisyyhkyinen mesta. Koska rymähdimme paikalle sunnuntaina, päätimme mennä tsekkaamaan paikan ehkä "kovimman" nähtävyyden toisessa maailmansodassa tuhoutuneen ja uudestaan rakennetun linnan. Aikoinaan siellä asui jotain samuraipossea. Tähän haluaisin tietysti brassailla tietämykselläni linnan synkästä historiasta, mutta lunttilaput kierrokselta ovat hävinneet jonnekin. Itse linna oli ihan vaikuttavan näköinen, mutta kaikki oli siis uudestaan tehtyä ja aidosta linnasta oli jäljellä jokusia patsaita ja jotain tiilenpalasia. Linnassa sisällä ollut museo-osuus oli myös erittäin huonosti toteutettu. Linnassa kannattaa käydä jollei ole muutakaan tekemistä, mutta ei todellakaan mikään must-see.
Ilma oli kaunis kuin morsian ensimmäisenä päivänä. Kaiken huipuksi jengi jonotti jonnekin konserttiin eikä sinne linnaan.
Tässä on sitten se samuraipytinki. Much ado about nothing.
Loppujen lopuksi Nagoyassa oli ehkä mageinta futonilla levyttely
Sen sijaan temppeleissä kannattaa käydä vaikkei olisikaan yhtä innostunut joogiguru kuin minä. Itse olin haahuilemassa Shibuyassa, kun seurueemme kauniimmat jäsenet tutustuivat Asakusan alueen temppeleihin.
Karo lahjoo Asakusan demoneita
Äijät kädessään hävytön joopeli: Stop smoking that shit!
Reissu Kamakuraan on myös ehdottomasti suositeltava, vaikka nyt ollaan lähestulkoon turistiryssäilyn ytimessä. Reilun tunnin reissun päässä Tokiossa junalla löytyvät siis aivan törkeän tyylikkäiden vanhojen buddhatemppeleiden keskittymä. Tosin jälleen japanilaiseen tyyliin ilmeisesti osa temppeleistä ei ole alunperin alueelta vaan roudattu joskus aikojen saatossa sinne. Nevertheless, varsinkin ne og-temppelit ovat todella mykistäviä näkyjä. Pintapuoliseenkin reissuun Kamakurassa hurahtaa helposti päivä, sillä talsittavaa tulee jonkun verran. Jos pystyy kannattaa ehdottomasti viettää useampikin päivä, sillä ilmeisesti alueen trekkailumaastot ovat erityisen päheät. Perustemppeleiden yytsimiseen kannattaa pysähtyä Kimakuran (tjsp.) asemalla, joka on yksi pysäkki ennen Kamakuran asemaa. Siitä sitten tsuppailee Lonely Planetin ohjeiden mukaan niin näkee ne kaikki essentiaalit ilmestykset.
Kukas se siellä kurkistaa? Taitaa olla saatanan iso Buddha. Ehdoton antikliimaksi on vierailu buddhan sisällä. Se oli juuri sitä, mitä saattaa odottaa. Sisällä oli pimeätä. Halpaa onneksi: 20 jeniä
Fabut ajaa kuolemanrallia Kamakuran kaduilla
Kun kirosanat ei riitä, mutta yritetään. Helvetin ison buddhatemppelin sisäänkäynti
Muutamaa astetta snadimpi, mutta useampaa astetta idyllisemmästä temppelistä
Tokion "keskusta" on myös jokseenkin megalomaaninen ilmestys. Tässä keskustassa ei ole juurikaan muuta kuin toimistorakennuksia sekä tietysti itse Keisarin tilukset. Keisari Akihito elelee täysin suojatuissa linnoissa ja luultavasti elostelee siellä minkä kerkeää. Lääniä ainakin Akilla riittää, erilaisia linnoja joissa remmeltää on vaikka useammallekin jalkavaimolle (tosin virallisesti ainakin vain yksi).
Yritimme kysellä ihmisiltä keisarin tarkemmista olinpaikoista, mutta saimme vain kohteliaita nyökkäyksiä. Tavallisella kansalle on siis ihan ok, että yksi hallitsija (itseasiassa maailman ainoa keisari), joka ei käytännössä edes tee mitään, on vallannut yhden pienen uudenmaalaisen kaupungin verran tilaa parhailta Tokion tonteilta. Pelimies mikä pelimies. Vierailu Akihiton luona on myös jokseenkin vaikeata, sillä palatsin ympärillä parveilee sotilaita kovat kaulassa ja piipussa. Ehkä ensi reissulla sitten.
Keisarin playboy-mansionia ympäröivän vallihaudan fisuja
Töölön kaiserille toisen keisarin vettä
Keisarillinen korppi
Tytöt vallihaudalla
Jopa tällainen suurmies tuntee itsensä pieneksi Keisarin takapihalla
Sushiövereitä tai sakedarraa kannattaa mennä lievittämään ehdottomasti paikalliseen kylpylään. Kuvamateriaalia sieltä ei ole, sillä en halua joutua johonkin FBI:n valvontalistalle rivon ja kuvottavan materiaalin levittämisestä. Ennen kuin himoikkaimmat hikinörtit siellä kuitenkaan alkavat vetää hätäisiä johtopäätöksiä ja ottaa esille tattitalkkejaan tai pyllybalsameitaan painottaisin, että näky paikallisessa kylpylässä muistuttaa enemmän julkista uimahallia Suomessa kuin märkien uniemme kuumia lähteitä. Jouduin erkaantumaan rakkaasta seurueestani, sillä kylpylässä oli miesten ja naisten puolet.
Astuessani mestoille kuumilla lähteillä vallitsi mystisen harras tunnelma. Kukaan äijistä ei pukahtanut mitään. Toisaalta se saattoi johtua kylpijöiden iästä: olin itse varmastikin ainoa alle 80-vuotias pulikoija. Jengillä saattoi olla ihan riittävästi tekemistä pelkässä hengittämisessäkin. Kylpyläosiossa oli kolme eri allasta: 20-, 40- sekä 60-asteiset ammeet. Itse näytin tietysti mistä suomalaiset karpaasit on tehty ja menin heti kylmimpään altaaseen. Tämä herätti heti kurttuisissa fabuissa sanatonta kunnioitusta. Sanaton kunnioitus vaihtui kuitenkin seniiliäijien naurunpyrähdyksiin vaiheillessani noin viisi minuuttia kuumimpaan altaaseen menoa. Loppujen lopuksi hammasta purren pääsin höyryaltaaseen ja sain macho-identiteettini rippeet takaisin.
Tässä vaiheessa täytyy kiittää matkatovereita, sillä ilman heidän määrätietoista patisteluaan olisin varmaan vain luuhannnut kaupoissa ja beer gardeneissa. Nyt tuli nähtyä paljon kaikkea mielenkiintoista. Tattispala siitä vaan Marille ja Karolle.
1 comment:
Post a Comment