Riku Tokiossa Osa 8: Turistihömpötystä

Rikun matkahehkuttelut lähestyvät loppuaan. Tämän entryn jälkeen on vielä tulossa safkafiilistelyt ja eeppinen kaiken kokoava Lost in translation-epilogi. Eli 10-osainen Tokio-opus tästä loppujen lopuksi tulee. THIS SHIT IS CLASSIC. Viime viikonlopun paljon kohutuista Pori Jazz- siekailusta myös kaunistelematonta faktaa tulossa kunhan kuvamateriaali on sensuroitu. Stay tuned, pitää touhuta kaikkea muutakin kuin datailla.

Itseäni nähtävyyksien tsiigailu yleensä pääosin risoo. Mitä järkeä on esimerkiksi mennä Empire State Buildingiin? Lusitaan satojen metrien jonossa tatti otsassa, että päästään rakennukseen jonka ainoa funktio on, että se on korkea. Kauhulomani on sellainen, jossa Berlitz kädessä juostaan läpi joka helvetin patsas, 1800-luvulla eläneen ug-runoilijoiden hautapaadet ja Berliinin muurin jäänteet. Yleensä näistä suorituslomista seuraa vain hampaiden kiristystä ja loppujen lopuksi ei ole nähnyt sitä "oikeaa elämää" paikassa ollenkaan. Toisessa ääripäässä on tietysti lomat, joissa hillutaan koko viikko vain klubeissa turpa rullalla. Näistä seuraa vain päänkivistystä ja reissusta ei kuitenkaan muista mitään. Langetan ankaran pannabullan puhtaille suoritus- tai ördäilylomille.

Japani on kuitenkin myös hyvä kohde perusturistipönötykselle. Ensinnäkin siksi, että oikeasti kiinnostavaa nähtävää riittää todella paljon (varsinkin jos pelkästä vessakäynnistä saa jo hervottomat kicksit). Toinen syy on tietysti jälleen jo moneen kertaan todettu japanilainen "vedetään tämäkin överiksi"-asenne. Tokiosta voi löytää muun muassa tornin, jonka lähes ainoita funktioita on olla Eiffelin kilpailija sekä lähes yksi-yhteen oleva Vapauden patsas.

Kuten jo aikaisemmin mainittiin Nagoya oli jotakuinkin läpisyyhkyinen mesta. Koska rymähdimme paikalle sunnuntaina, päätimme mennä tsekkaamaan paikan ehkä "kovimman" nähtävyyden toisessa maailmansodassa tuhoutuneen ja uudestaan rakennetun linnan. Aikoinaan siellä asui jotain samuraipossea. Tähän haluaisin tietysti brassailla tietämykselläni linnan synkästä historiasta, mutta lunttilaput kierrokselta ovat hävinneet jonnekin. Itse linna oli ihan vaikuttavan näköinen, mutta kaikki oli siis uudestaan tehtyä ja aidosta linnasta oli jäljellä jokusia patsaita ja jotain tiilenpalasia. Linnassa sisällä ollut museo-osuus oli myös erittäin huonosti toteutettu. Linnassa kannattaa käydä jollei ole muutakaan tekemistä, mutta ei todellakaan mikään must-see.


Ilma oli kaunis kuin morsian ensimmäisenä päivänä. Kaiken huipuksi jengi jonotti jonnekin konserttiin eikä sinne linnaan.


Tässä on sitten se samuraipytinki. Much ado about nothing.


Loppujen lopuksi Nagoyassa oli ehkä mageinta futonilla levyttely

Sen sijaan temppeleissä kannattaa käydä vaikkei olisikaan yhtä innostunut joogiguru kuin minä. Itse olin haahuilemassa Shibuyassa, kun seurueemme kauniimmat jäsenet tutustuivat Asakusan alueen temppeleihin.


Karo lahjoo Asakusan demoneita


Äijät kädessään hävytön joopeli: Stop smoking that shit!

Reissu Kamakuraan on myös ehdottomasti suositeltava, vaikka nyt ollaan lähestulkoon turistiryssäilyn ytimessä. Reilun tunnin reissun päässä Tokiossa junalla löytyvät siis aivan törkeän tyylikkäiden vanhojen buddhatemppeleiden keskittymä. Tosin jälleen japanilaiseen tyyliin ilmeisesti osa temppeleistä ei ole alunperin alueelta vaan roudattu joskus aikojen saatossa sinne. Nevertheless, varsinkin ne og-temppelit ovat todella mykistäviä näkyjä. Pintapuoliseenkin reissuun Kamakurassa hurahtaa helposti päivä, sillä talsittavaa tulee jonkun verran. Jos pystyy kannattaa ehdottomasti viettää useampikin päivä, sillä ilmeisesti alueen trekkailumaastot ovat erityisen päheät. Perustemppeleiden yytsimiseen kannattaa pysähtyä Kimakuran (tjsp.) asemalla, joka on yksi pysäkki ennen Kamakuran asemaa. Siitä sitten tsuppailee Lonely Planetin ohjeiden mukaan niin näkee ne kaikki essentiaalit ilmestykset.


Kukas se siellä kurkistaa? Taitaa olla saatanan iso Buddha. Ehdoton antikliimaksi on vierailu buddhan sisällä. Se oli juuri sitä, mitä saattaa odottaa. Sisällä oli pimeätä. Halpaa onneksi: 20 jeniä


Fabut ajaa kuolemanrallia Kamakuran kaduilla


Kun kirosanat ei riitä, mutta yritetään. Helvetin ison buddhatemppelin sisäänkäynti


Muutamaa astetta snadimpi, mutta useampaa astetta idyllisemmästä temppelistä

Tokion "keskusta" on myös jokseenkin megalomaaninen ilmestys. Tässä keskustassa ei ole juurikaan muuta kuin toimistorakennuksia sekä tietysti itse Keisarin tilukset. Keisari Akihito elelee täysin suojatuissa linnoissa ja luultavasti elostelee siellä minkä kerkeää. Lääniä ainakin Akilla riittää, erilaisia linnoja joissa remmeltää on vaikka useammallekin jalkavaimolle (tosin virallisesti ainakin vain yksi).

Yritimme kysellä ihmisiltä keisarin tarkemmista olinpaikoista, mutta saimme vain kohteliaita nyökkäyksiä. Tavallisella kansalle on siis ihan ok, että yksi hallitsija (itseasiassa maailman ainoa keisari), joka ei käytännössä edes tee mitään, on vallannut yhden pienen uudenmaalaisen kaupungin verran tilaa parhailta Tokion tonteilta. Pelimies mikä pelimies. Vierailu Akihiton luona on myös jokseenkin vaikeata, sillä palatsin ympärillä parveilee sotilaita kovat kaulassa ja piipussa. Ehkä ensi reissulla sitten.


Keisarin playboy-mansionia ympäröivän vallihaudan fisuja


Töölön kaiserille toisen keisarin vettä


Keisarillinen korppi


Tytöt vallihaudalla


Jopa tällainen suurmies tuntee itsensä pieneksi Keisarin takapihalla

Sushiövereitä tai sakedarraa kannattaa mennä lievittämään ehdottomasti paikalliseen kylpylään. Kuvamateriaalia sieltä ei ole, sillä en halua joutua johonkin FBI:n valvontalistalle rivon ja kuvottavan materiaalin levittämisestä. Ennen kuin himoikkaimmat hikinörtit siellä kuitenkaan alkavat vetää hätäisiä johtopäätöksiä ja ottaa esille tattitalkkejaan tai pyllybalsameitaan painottaisin, että näky paikallisessa kylpylässä muistuttaa enemmän julkista uimahallia Suomessa kuin märkien uniemme kuumia lähteitä. Jouduin erkaantumaan rakkaasta seurueestani, sillä kylpylässä oli miesten ja naisten puolet.

Astuessani mestoille kuumilla lähteillä vallitsi mystisen harras tunnelma. Kukaan äijistä ei pukahtanut mitään. Toisaalta se saattoi johtua kylpijöiden iästä: olin itse varmastikin ainoa alle 80-vuotias pulikoija. Jengillä saattoi olla ihan riittävästi tekemistä pelkässä hengittämisessäkin. Kylpyläosiossa oli kolme eri allasta: 20-, 40- sekä 60-asteiset ammeet. Itse näytin tietysti mistä suomalaiset karpaasit on tehty ja menin heti kylmimpään altaaseen. Tämä herätti heti kurttuisissa fabuissa sanatonta kunnioitusta. Sanaton kunnioitus vaihtui kuitenkin seniiliäijien naurunpyrähdyksiin vaiheillessani noin viisi minuuttia kuumimpaan altaaseen menoa. Loppujen lopuksi hammasta purren pääsin höyryaltaaseen ja sain macho-identiteettini rippeet takaisin.

Tässä vaiheessa täytyy kiittää matkatovereita, sillä ilman heidän määrätietoista patisteluaan olisin varmaan vain luuhannnut kaupoissa ja beer gardeneissa. Nyt tuli nähtyä paljon kaikkea mielenkiintoista. Tattispala siitä vaan Marille ja Karolle.

Mätäkuu-klubi 28.7

Jos ensi viikon perjantaina 28.7, säät ja muut olosuhteet sallivat vietetään kaikkien aikojen kolmatta kaikkien piknikkien äitiä eli MÄTÄKUU-klubia Rajasaaressa klo 16 eteenpäin.

Ricu Flair dekkien takana. Livenä Afro-Celtic Reunion (jos on biisejä valmiina). Mätäkuu-klubin juontaa Töölö Lucha Libre.

OPM ja OGSM (omat grillisafkat).

Tervetuloa!

Riku Tokiossa Osa 7: Imurifetissi

Siinä missä aikaisemmin käsittelemäni Shibuya oli trendikäs ja Harajuku boheemisti teini, on Shinjuku sitten kohtuullisen friikki paikka. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä törmäämme ensimmäiseen elokuvateatteriin reissullamme. Leffassa ei tosin pyöri mikään Pirates of the Caribbean, vaan suoraan vilkkaasti liikennöidyn kadun reunalla japanilaisnainen tunkee imuria jokaiseen mahdolliseen ruumiinaukkoon. Kyseessä oli siis kunnon mäntäleffojen näyttöalttari. Ehdotukseni elokuvataiteen tukemisesta ei saa kannatusta ja jatkamme matkaa.

Fetsifetisisteille ja muille pervopaavoille Japani tarjoaa varmasti paljon nähtävää ja koettavaa. Kuitenkin kohtuullisen normaaleina matkailijoina jätimme kuitenkin hentaiherkuttelut tai bukkakebakkanaalit tällä kertaa väliin. Silti Tokion reissulla ei voi olla törmäämättä erinäisiin outouksiin mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa. Ylikorrektin näköisen japanilaiset bisnesmiehet lukevat todella sikkiä alistusmangaa metroissa ja teinitytöt pukeutuvat niin lyhyisiin kouluhameisiin ettei voida enää puhua vesirajasta vaan lätäköstä.

Imureita oli tarjolla myös ehkä hämärimmässä kaupassa, missä allekirjoittanut on ikinä vieraillut eli Shinjukun Don Quijote. Aluksi paikka näyttää ihan perinteiseltä tarjoustalolta, mutta pienellä kiertelyllä löytyy jos jonkinlaista outoa vempelettä. Pohjakerroksen ruokaosasto ei ihan täysin valmistanut mitä tuleman pitää, mutta ensimmäisen kerroksen vaateosastolta alkoi löytyä jos jonkinlaista hämärää tuotetta. Calvin Kleinin kalsareiden seassa oli levoton valikoima erilaisia naamiaisasuja. Tiikerinaamaria, sisäkköasua, you name it. Ja sitten: kakkapuku.

Kyseinen jo aikaisemmin mainittu vaatekappale on vainonnut meitä reissunkin jälkeen. Miksi jätimme tämän nerokkaan asusteen hankkimatta? Kyseessä oli siis puku, jota pitämällä näytät kakkapökäleeltä. Niin yksinkertaista. Paketissa oli onnellinen piirroshahmo mairea hymy kasvoillaan tanssimassa ilmeisesti jotain sontatanssia. Hahmo oli niin onnellinen. Kaikki minunkin elämäni ongelmat ratkeaisivat jos minulla olisi tuo taika-asuste. Ei enää pukeutumisongelmia missään tilanteessa. Torttuhaalari vaan päälle ja baanalle. Paskapuku soveltuisi arkeen, juhlaan, häihin ja hautajaisiin. Se olisi antanut meille Harry Potterin viittaakin enemmän magiaa, mutta me missasimme elämämme tilaisuuden. Eikä se ollut edes kallis, 20 euroa tuosta ongelmanratkaisijasta olisi ollut pieni hinta. Missasimme elämämme tilaisuudeen.

Kakkapuku on niin myyttinen, ettei siitä ole edes kuvaa. Niin kuin ei muutenkaan juuri Shinjukussa. Tässä vaiheessa vapaamatkustajat kokivat karvaan kohtalon. Ainoa kameramme oli Karolla, kun muu matkaseurue vain loisi mukana. Lisäksi meillä oli matkalla klassinen itäeurooppalainen Holga-kamera, jonka kuvia yritetään epätoivoisesti pelastaa valokuvalaboratoriossa. Tyhjä arpa sekin klassikko. Joka tapauksessa akku oli Shinjuku reissussa finaalissa, joten kuvia ei tullut napsittua. Reissaajat olivat myös snadisti finaalissa edellisen päivän Karaokeboksi-seikkailusta, josta lisää tulevissa kirjoituksissa.

Joudutte siis tyytymään allekirjoittaneen verbaaliakrobatiaan. Kakkapuvun kauneutta vielä tajuamatta kakkoskerroksesta ei jäänyt muuta mieleen kuin imurihattu (taas!). Ilmeisesti kyseisellä todella häiriintyneellä hatukkeella oli jotain terveydellisiä vaikutuksia. Tai sitten sillä vaan saa lisää swingiä japanilaisiin aikuisviihde-elokuviin. Kolmoskerroksessa kuitenkin leukani loksahti totaalisesti. Alun normaalien leluvalikoimien ja ei-niin-normaalin laihdutusvälinevalikoimien jälkeen (mm. todella kattava otos) tuli luonnollisesti baseballmailoja ja räpylöitä.

Baseballhan on Japanin suosituin laji, joten tässä ei ollut mitään yllättävää. Tosin voisiko joku kertoa, miksi helvetissä niiden vieressä on kauhea valikoima seksivälineitä. Tekofjoosia, virgin juice-liukastetta (!), muovimulkkuja, anustappeja, pumpattavia lampaita sekä muita normaalihalpahalli tuotteita enemmän kuin Ville Valon isän pornokaupassa konsanaan. Menin hetkeksi lepuuttamaan silmiäni tästä haureuden haaremista. Tutkiskelin aluksi söpöiltä näyttäviä karhuleluja, jotka tietysti eivät olleet sitä miltä aluksi näyttivät. Nämä vinksahtaneet mesikämmenet esittelivät genitaalejaan, painivat alasti karhunpainia ja yhtyivät imuriin (näkeekö kukaan tässä jotain kuviota?). Tätä ei Nalle Luppakorvassa näytetty.

Shinjukussa olisi mieluusti viettänyt pidempäänkin aikaa katsoen kaikkia outouksia, mutta vierailemistamme alueista se jäi vähimmälle huomiolle. Piss Alley- nimisellä kadulla oli asiallisia ruokapaikkoja ja muutenkin nimeä siistimpui, mutta silti kodikas meininki. Paikalliset hulttiot kokoontuvat iltaisin metroasemalle hengaamaan kuin steissille konsanaan. Alkuillasta meno oli tosin vielä aika rauhallista. Ensi reissulla aion ehdottomasti tutustua tähän alueeseen tarkemmin. Paikallinen suomituttumme kertoi, että oli törmännyt siellä muun muassa "used panties"-automaattiin. En tiedä oliko kalajuttu, sillä kyseiset aparaatit on kai nyttemmin kielletty lailla. Seuraavaksi kuitenkin karistelemme saasteisen kaupungin pölyt taakseme ja lähdemme kunnon turistihömpötyksiin.

Mikäli haluat saada tinnituksen, epilepsian ja kaupan päälle vielä jonkun mukavan pakkoliikkeen suosittelen paikallisia pelihelvettejä. Tässä eräs lunkimmasta päästä.

Riku Tokiossa Osa 6: Paitoja. Housuja. Hattuja.

I wanna shop.

On valehtelua väittää, ettenkö aikonut ostaa Tokiosta myös vaatteita. Paljon. Yksi vaihtovaatekerrasto mukana ei ollut merkki huonosta hygieniastani vaan katalista aikeistani hakea koko kesän patsastelugarderoobi Tokion yybertrendikkäistä paikoista.

Ja jälleen täytyy sanoa, ettei Tokio, tuo ehkä maailman materialistisin ja kulutushysteraisin kolkka tuottanut pettymystä. Pinnallisia arvoja rakastavalle hattu-ja kenkäfriikille Tokio oli taivas ja helvetti samaan aikaan. Valikoimaa oli liikaa näinkin vähävaraiselle tallaajalle. Tokiossa en ollut kuitenkaan yksin tavaranpalvontani kanssa. Duunipäivän jälkeen lähes jokaisella työmatkalaisella oli kädessään jos jonkinlaista pussukkaa ja muovikassia mukana kaupoista.

Kulutushysteriaan oli helppo hypätä matkaan. Erään matkalaisen kommentti "En mä varmaan hanki hirveästi vaatteita, koska mulla on tyyli vähän hakusessa", korvaantui jo ensimmäisenä iltana maanisella "Täällä on niin makeita vaatteita, mä olen todellakin löytänyt mun tyylini"-manifestoinnilla. Vaatteet Tokiossa olivat todella hienoja ja niiden ostaminen oli myös tehty aivan liian helpoksi. Shibuyan Parco on esimerkiksi megalomaaninen 5-osainen kauppakeskuskompleksi, joka on täynnä pieniä makeita kauppoja. Itse poistin jo aikaisemmin hekumoimani Der Bomber- takin ja Smith vs. Nastase-kengät muun muassa Parcon asiallisesta Adidas-liikkeessä.


Kengistä lisää. Yleensähän kenkien osto Stadissa on yhtä tuskaa. Oikeaa kokoa niistä makeimmista kengistä ei todellakaan tule vastaan, sillä pikkuliikkeet hankkivat sen verran vähän kokoja kaupunkiin. Sen sijaan itse löysin oikeaa kokoa jokaisesta kenkäparista, jota Tokiossa koettelin. Ehkä sattumaa ja tuuria, mutta tällä kertaa näin.


Mari esittelee uusia Conversejaan. Todella hyvävalikoimisia sneaker-kauppoja oli aivan älyttömästi. Erityisesti todella makean näköisiä Nikeja oli liikkeellä todella paljon. Tosin niinhän Marin jalassa olevat Conversetkin ovat nykyjään kenkäjätti Niken omistuksessa.



Vaikkei sarjiksia harrastakaan on Shibuyan Mandarake todellakin näkemisen arvoinen. Neljännessä pohjakerroksessa oleva aivan helvetin iso sarjispyhättö on mangafanin unelmien täyttymys. Tämän lisäksi kaupassa on todella upea valikoima leluja kaikista mahdollisista sarjishahmoista mitä voit vain kuvitella. Itsekin olin jo kantamassa noin viittä lelulaatikkoa mukanani, kunnes tulin järkiini. Nyt tyydyin vain kuriositeettina yhteen mystiseen ninjahahmoo. Pojat ovat poikia. Heman-lelut ovat muuten nousseet arvoon arvaamattomaan: minteistä skeletoreista ja mosh-maneista saa pulittaa aimo kasan jenejä


Harajuku on alueena Shibuyaa boheemimpi, tosin Mäkki on myös ujuttanut lonkeronsa sinne niin kuin kuvasta huomaatte. Sunnuntaisin Harajukun sillalle kokoontuu lauma kersoja pukeutuneena mitä friikeimmillä tavoilla. Valitettavasti hämärästi pukeutuneista teineistä ei tullut kunnon kuvaa, kun neuvotteluni kolmen vihreätukkaisen friikkineidon kanssa kariutui huonoon japanin kielen taitooni. Sen verran ymmärsin, että nämä ahneet paskiaiset olisivat halunneet rahaa kuvista. Vähänpä he tiesivät, että missasivat mahdollisuuden päästä tämän hetken kuumimpaan edelläkävijämediaan Pimp My Content HKI-mediakonsernin megablogiin. Idiootit.


Harajukussa oli myös makeita gallerioita


Näkymä Harajukun erään taitelijakommuunin gallerian ikkunasta


Vintage-liikkeet olivat Japanissa aivan päälliköitä. Omat parhaat löytöni olivat hopeinen "Busch Light"-pilottirotsi, "GM Military Sales- We Build Excitement"- truckerlätsä ja "Rainbow Coalition- Jesse Jackson for president 1984"-paita. Vintageliikkeitä oli varsinkin Harajukussa todella paljon.



Jonkun random-kaupan ikkuna.


Kirjaostoksia ei jostain syystä tullut Japanissa kovinkaan paljon tehtyä



Japanilainen erikoisuus eli massiivinen showroom. Tämä jalkapallonäyttely oli erään elektroniikkavalmistajan (en muista enää nimeä, mutta en ollut aikaisemmin koskaan kuullutkaan) viisikerroksisen showroomin ensimmäisessä kerroksessa. Lukaali oli siis täynnä elektroniikkavalmistajan uusia tuotteita, joita pystyi testaamaan. Mestassa ei kuitenkaan myyty mitään paitsi yläkerrassa oli erittäin pätevä kahvila.


Kaikenlaisille friikeille ja muille pervoille Japani tarjoaa paljon virikkeitä. Kondomikauppa on vielä siitä kesyimmästä päästä. Valitettavasti emme löytäneet myöskään jo legendaksi muodostunutta käytettyjen alusvaatteiden kauppaa tai mystistä Gangsta Barberia (yhdistetty parturi/gangstarap-liike). Sen sijaan Shinjukun legendaarinen tarjoustalo Don Quijote oli niin mykistävä kokemus, että se saa täysin oman entrynsa huomenna.

Sunnuntain sekalaisia huomioita

Eilisten polttareiden jälkeen olo on sen verran marinoitunut, että edellisen viestin kaltaista infopakettia ei kykene näpyttelemään ettei pää räjähdä. Senpä takia alla on tarjolla muutamia kuvia Tokiosta. Polttarit olivat erittäin onnistuneet, tosin seurueen harvalukuisena miesjäsenenä en päässyt näkemään "ladies only"-stripparia. Toisaalta en tiedä menetinkö juurikaan mitään siitä, että en nähnyt vaaleanpunaiseen turkkiin ja cowboyhattuun sonnustautuneen äijän heiluttelevan slarbaansa. Ehkä menetin? Tämän lisäksi olin jokseenkin paskana kun emme voittaneet keilaskabaa, vaikka itse tein parhaan yksilötuloksen. Tästä häviöstä olin tietysti ihan paskana ja masennuksissa lähes tunnin. Mun ei oikeasti pitäisi pelata mitään lajia edes leikkimielellä. Tai siis en pysty pelaamaan mitään lajia leikkimielellä. Häviäminen ei vain sovi pirtaani.

Kuulin myös äsken frendiltäni, että on etikettivirhe jos polttareissa on eri sukupuolisia jäseniä. Voi ei, nyt olen loukannut polttareiden pyhää sääntökirjaa (PPS). Luultavasti polttareiden virallinen valvontakomissio (PVVK) ratsaa kotini ja heittää minut linnaan. Tätä ennen tietysti palleihini kytketään sähkövirta ja sormenkynsien alle pistetään bambutikkuja. Voin jo nyt ilmoittaa, että jos/kun minulla on joskus polttarit niissä tulee olemaan läsnä myös naisia (muinakin kuin strippareina). Sori vaan puristit.

Kaiken huipuksi tänään törmäsin Hyvinkään asemalla kauheassa krabbiksessani suureen laumaan larppaajia, jotka soittivat jotain fakin tuohitorvia(!). Ihan kiva tietysti, että nuorisolla on harrastuksia, mutta darraisen matkaajan riivaaminen jollain tuohisoittmilla pitäisi kieltää lailla. Larppaajat myös kutsuivat junaa lohikäärmeeksi tai elefantiksi. Just to let you know. Meinasin käydä katkomassa tuohitorvet pillun päreiksi, mutta larppaajilla oli kaikilla miekat mukana joten olisin varmasti saanut päihini. Jollain oli oikeasti varmaan 10 metrinen keihäs mukana (no ainakin metri). Saako tuollaisia aseita oikeasti kantaa julkisilla paikoilla? Tällaisia asioita sitä joskus miettii.

Riku Tokiossa Osa 5: Sekalaisia tuokiokuvia

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa joten ohessa hieman joitakin tuokiokuvia Tokiosta. Karo on napsinut kuvat, joten kiitokset hänelle ja terveiset Kööpenhaminaan:




Japanin iskuryhmä Helsingin lentokentällä: Karo, Mari ja allekirjoittanut. Kolmena blondina emme erottuneet yhtään paikallisista.
Mielenkiintoisena huomiona: maassa olevat laukut olivat lähes tyhjiä lähtiessäni painaen noin 3 kg. Palatessa matkatavaroiden paino oli lähes kymmenkertaistunut.



Juuri kun maratonmestaria alkoi syyhyttää juokseminen ruuhkaisella kadulla, törmäsin karuun todellisuuteen.



Turisti, minäkö?



Metrossa nukkuminen on muutenkin yleinen kansanharrastus. Mamma vetää zetoria rankan työpäivän jälkeen.



Japanin ainoa paikka missä ei ole ihmisiä



Nagoyan Hostellissa oli aivan kingejä kimonoita ja levytettiin futonilla. Hyvä aloituskohde Japanin valloitukseen. Vanha judoka johti iltahartautemme.



Riksakuskin kätevät varvastossut. Itsehän vastustin riksalla-ajoa ja keskityin todelliseen ug-japanikulttuuriin. Eli toisin sanoen kun tytöt olivat temppeleissä ja riksa-ajelulla, olin itse viettämässä kulutusjuhlaa Shibuyassa. Mutta vain sen takia, että mielestäni riksalla ajo on orjuuden symboli. En perustele mielipidettäni, sillä olen jo päässyt sen vaiheen yli elämässäni. Itsehän en todellakaan ole niin materialistinen, että vapaaehtoisesti olisin yksin lähtenyt levyostoksille.



Juuri kun olin pystyttämässä telttaa ja sytyttämässä nuotiota, unelmani romuttui.



Venyttely työpäivän aikana lisää työtehoa puolella! Saunasolmuun siis ruokiksella oitis!


Lisää aina niin innovatiivista japanilaista vessasuunnittelua.

Tervetuloa tulevaisuuteen. Matkabudjetin huvetessa hankin lisätuloja koe-eläimenä. Onneksi siellä oli telkkari ettei tullut aika pitkäksi. Mitään komplikaatioita ei myöskään tullut niistä kokeista. Kaikki on palautunut norvaaliksi. Mitä nyt virtsani on radioaktiivista, mutta kelläpä ei olisi?

Karaokebaari, jonka biisivalikoimaan kuului muun muassa J-Kwonin Tipsy. Todella absurdista karaokekeikasta vielä lisää tuonnemmissa kirjoituksista.


Aluksi metrokarttaa lukiessa meinasi tulla itku. Stadin monimutkainen metrojärjestelmä soveltuu tällaiselle simppelille kaverille paremmin. Jos muuten olisin julkisten liikennevälineiden kuski, olisin ehdottomasti metrokuski. Vähemmän mahdollisuuksia ryssiä. Tosin luultavasti onnistuisin ryssimään Vuosaari-Mellunmäki-valinnan joka kerta. "Kumpi nyt, oikea vai vasen. Mieti! Mieti! Vuosaari? Mellunmäki? Mieti! Otan Vuosaaren. Ei helvetti, taas väärin ja eikun kuuluttamaan":

Valitettavasti tämä juna meneekin Mellunmäen sijasta Vuosaareen. Kuskina olin vaikeiden valintojen edessä ja tällä kertaa se ei osunut oikeaan. Jouduin tekemään salamannopean päätöksen puutteellisen informaation vallitessa. Pahoitteluni. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Onneksi en purkanut pommia, sillä silloin olisimme kaikki räjähtäneet taivaan tuuliin. Miettikää sitä.



Yours truly ostamassa jälleen kerran jotain hämäriä leväjuomia.



Jossain vaiheessa eksyimme myös paikalliseen viidakkoon (tai ainakin kasvihuoneeseen).



Kaunottaret ja hirviö. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, raha vielä nopeammin. Kuva otettu lentokentällä kun kaikki oli todella loppu niin henkisesti kuin fyysisesti.

Ensi viikolla taas lisää Tokion infopläjäystä. Luvassa vielä: shoppailua! karaokea! temppeleitä! baareja! ruokaa! kakkapuku! Stay tuned. Ja nyt tosiaan kuvilla höystettynä.

Riku Tokiossa Osa 4 MASSIVE EDITION: Miksaus/Levyfiilistelyjä

MASSIVE UPDATE!



Possella on ilmeisesti tylsää kesäduuneissa tai muuten paljon sluibailuaikaa, sillä uusia blogiturinoita on pyydetty allekirjoittaneelta sen verran ahkerasti. Nyt sitä itseään sitten saa niin uuden miksauksen kuin Tokion levybisneskuvailuiden muodossa. Jokseenkin friikahtaneena levynörttinä (ja tän blogin myötä nykyään ihan muutenkin certified nörtti) olen aina digannut liner noteseista, joten väänsin vielä kakkososamiksailusta sellaiset.



Ricu Flair: Greetings From Tokyo Prt.2 Old Shieet

Track List & Liner Notes Madness

Jimi Hendrix & Curtis Knight: Happy Birthday (Flashing/Capitol LP)

Meininki alkaa rokilla menolla kepittäjien kuninkaan Jimi Hendrixin ja Curtis Knightin hyvin rullaavalla kappaleella Happy Birthday. Prässi levystä (Flashing) on vähän heikko ja muutenkin levy on nauhoitettu huonosti. Paskojen saundien taakse kuitenkin kätkeytyy useampikin hyvämeininkinen kipale. Hendrixhän on kaikin puolin herra ja hidalgo, mutta tämä levy ehkä herran soulhenkisempiä. Curtis Knight vokaaleissa.

US69: Yesterday´s Folks (Yesterday´s Folks/Buddah LP)

Todella deeppi bassolinja päräyttää tämän klassikkostygen alkuun. Laulaja Bill Durson ääni on aika raffi eikä todellakaan niitä kaikkein sielukkaimpia. Muuten biisi on kuitenkin yksi kovimpia rockfunk-kipaleita. Levy kokonaisuudessaan on muutenkin erittäin mainio hankinta.

Skin Alley: So Many People (Two Quid Deal/Stax LP)

Täysin kannen perusteella ostaman lätyn paras revittely. Kannessa Mikki Hiiren näköinen hiiri esittelee kädessään olevaa juustoa ja takapuolella kukkapaitaiset progehipit hengaavat samaisen siimahännän kanssa. Staxille levyttänyt valkonaamaorkesteri jatkaa miksauksen huonojen vokaalien, mutta hyvän jamittelun linjaa. Lopun tiluttelu uppoaa ainakin meikäläisen progressiiviseen luonteeseen. Orkesterin tätä aikaisemmat levyt kai vielä enemmän progetavaraa.

Cymande: Fug (Second Time Round/Janus LP)

Cymanden kakkoslevyn helmibiisi ja ehkä myös albumin helpoin kappale. Kaikki elementit, jotka tekevät bändistä yhden kaikkien aikojen suosikeistani ovat läsnä. Tiukka bassolinja pistää pään heti nyökkäämään ja vokaalit jälleen Cymandelle ominaisesti erittäin nostattavia. Lätty on ollut pitkään hankintalistalla, mutta nousevan auringon maassa kysyntä ja tarjonta vihdoin kohtasivat. Kokonaisuudessaan ei ehkä niin täydellinen kuin Cymanden ensimmäinen levy, mutta kasvaa kuuntelujen myötä.

Robin Kenyetta: Gypsy Man (Gypsy Man/Atlantic LP)

Vetyperoksidiblondistaan tunnetun saksofonintöräyttelijän samannimiseltä albumilta oleva jamittelu. Nyrjähtäneellä breikillä alkava biisi menee välillä aika kikkelöintisooloiluun, mutta paketti pysyy silti kasassa. Torvien lisäksi biisi tarjoaa tiukkaa kitarointia. Muutenkin Robinin yksi parhaista levyistä.

Headhunters: I Remember I Made You Cry (Straight From The Gate/Arista LP)

Kaikille Mobb Deepinsä kuunnelleille kappaleen pitäisi olla tuttu. Loppua kohden menee liialliseksi länkytykseksi, mutta breikki on kova. Muu levy on sitten myös aikamoista fuusiosontaa niin kuin levyn ilmestymisvuodesta 1977 voikin aavistella.



Coke: Na Na (Coke/Sound Triangle LP)

Tästä levystä tietää jo heti kannesta (blogin alussa), että kyseessä on tiukka levy. Alkaa (jälleen) täydellisellä rumpubreikillä, jonka jälkeen jatkuu timantinkovana lattarifunkrallina. Tiukan orkesteroinnin lisäksi kannattaa huomioida tiputtavat sanoitukset, joista seuraavassa esimerkkiä:

Some people think life easy
and others say it´s tough
other people tell me they just had enough
I´ll tell you all the answer
we just gotta love each other
Life could be much better
if we had sex together

Bwanan ohella reissun kalleimpia ostoksia, mutta joka ikisen jenin arvoinen.

Fuzzy Haskins: Fuz & Da Boog (A Whole Nother Thang/Westbound LP)

Funkadelicin kitaristin biisissä hektinen rumpubreikki avaa taas pelin, jonka jälkeen torvisektio on taattua Funkadelic-laatua Ei vokaaleita vaan päätä nyökyttävää discofunkpumppausta. Levy muutenkin yllättävän hyvä, eräs tasaisimmista Parliament-artistien soolotuotoksista. Fuzzyhan oli myös ensimmäinen Parliament-kaveri, joka sai soolodiilin.

Jon Lucien: Mi Vida (Premonition/Columbia LP)

Mi Vida on tämän vokalistivirtuoosin muuten aikalaisen lässähtäneen levyn huippuhetki. Niitä harvoja biisejä, joiden toivoisi vain jatkuvan pidempään. Lucien omistaa yhden parhaimmista äänistä mitä maa päällään kantaa ja tässä Brasil-rallissa tuo jumalainen ääni pääsee taas oikeuksiinsa.

Marku: Zi Zambi (Marku/Underground LP Brasil)

Entuudestaan tuntemattoman brasiliaisen vokalistin levyn aloitusraita. Hyvät vokaalit ja vaihteleva biisi. Herran levy on pyörinyt ahkeraan soittimella viime aikoina. Mitään tajunnanräjäyttäviä bangereita tai tanssilattiatäsmäpommeja ei vinyyliltä löydy, mutta muuten tarjolla on erittäin leppoisaa kesämusaa.

Bwana: Chapumbambe (Bwana/Caytronics LP)

Tässä on yksi niistä tunnetuista breikkilevyistä, joilla tuottajavelhot flossailevat Wax Poeticsin lehtijutuissa. Ihan syystäkin myös: tässä levyssä on tyylikkään kannen lisäksi todella kovia lauluja, joista tämä perkussiopainotteinen jollotus on malliesimerkki. Alun Santana-meininki muuttuu loppua kohden todella maaniseksi rumpuhullutteluksi, joka kolahtaa meikäläiseen kuin skumppa tyhjään vatsaan konsanaan.

Paul Horn: Salvador (Altura Do Sol/Epic LP)

Huilistiguru tarjoilee tässä aimo annoksen trooppista sekoilua. Kansi on erittäin kuumottava, jossa joku voodoosarvijaakko näyttää kieltä. Meno äityy myös biisissä jossain vaiheessa aika mystiseksi ja voin kuvitella, että poppamiehet tekiessään voodootaikoja ovat kuunnelleet juuri tällaista rokkaamista.

Patsy Gallant: Te Caliante (Patsy!/Attic LP)

Oijoijoi! Tätä biisiä olen luukuttanut kämpässä aivan banaanina. Kanadalaisen laulajatähtösen scat-rallattelu saa huononkin duunipäivän maistumaan jälleen caipirinhalle ja Brasilian naisrantalentopalloilijoilta. Kävin nauhoittaessani tätä selektiota tiukkaa henkistä kamppailua siitä, otanko hunajaäänisen Patsyn levyltä tämän vai yhtä loistavan ”It All Comes Aroundin”. Koska meininki oli vääntynyt tässä vaiheessa lattarihenkiseksi, Te Caliante tuntui paremmalta valinnalta.

Leon Thomas: Umbo Weti (Leon Thomas In Berlin/Flying Dutchman LP)

Hypnoottinen livejoikailu, jota joku voisi rienata jopa aika jumittavaksi. Rytmi siis pysyy vaikka välillä mennään improvisoinneissa syville sielun syövereihin. Mukana aimo annos Thomasin bravuuria eli afrikkalaista kurkkulaulua (tunnette kun kuulette). Kokonaisuudessaan levy yksi parhaista livetaltioinneista, jossa ei ole heikkoja kappaleita.

Blowfly: Fuck The Pain (In The Temple Of Doom/Oops! LP)

”Fuck the pain and taste my acid rain!” Ettei miksaus menisi liian vakavaksi, oli pakko tietysti ottaa Blowflyta mukaan. Tuon Amerikan Junnu Vainion diskografia on loputon aarreaitta räävittömiä kappaleita. Osaltaan tämä törkyturpa on tehnyt levyjään aikamoisella sarjatuotannolla, mutta lähes jokaiselta levyltä löytyy jotain hyvää. Myös lähes joka levyjenhakureissulta ulkomailta löytyy uusi Blowfly-levytys (nyt 2 kpl). Myöhempää Blowfly-rietastelua, joka ei musiikillisesti yllä alkuaikojen funkhelmien tasolle, mutta sanoitukset ovat taattua tavaraa. Omistettu niille joille alapäähuumori uppoaa, minulle tietystikään ei.

Shalamar: A Night To Remember (M & M Edit) (Solar UK 12”)

Vihdoin! Sain pitkään wantlistillä roikkununeen kasarihitti vihdoin 12”-sinkkuna tosin vasta brittipainoksena. Näin myös harvinaisen Solar US-promon reissulla, mutta hinta oli sen verran päätähuimaava, että lätty jäi odottelemaan optiomiljönäärilevykeräilijöiden jenejä. En kuitenkaan valita, editti on tehty hyvällä maulla levy soi hyvin ja hinta oli noin kymmenesosa jenkkiversiosta. Biisihän itsessään on yksi täydellisimmistä boogieklassikoista, joka jokaisen tulee tietää. Jostain syystä tämä on ollut myös kesän yksi eniten mehustamiani biisejä, ehkä johtuen tästä hämmentävästä videosta. Lunastaa paikkansa myös miksauksella muistutuksena siitä, että tuli sieltä Japaniasta hankittua myös ihan tanssittavaa diseä eikä pelkästään hämärää bongorumpurokkia tai avantgarde-jazzia.

Sinnamon: Thanks To You- Fierce Reprise (Beckett 12”)

Loppuun päräytetään vielä toinen boogiestyge. Fiilistelyn vuoksi ei kuitenkaan mainiota vokaaliversiota vaan teknomaisiin sfääreihin kohoava Fierce Reprise- versiointi. Tähän on hyvä päättää Japanin levykultakaivosten palvominen ja suunnattava katse kohti seuraavia levynmetskausreissuja.

Shoppailua Tokiossa Osa 1-Levyt

Kuten oheisesta miksauksestakin huomaa, mukaan tarttui jotain vähän harvinaisempia vinyylejä sekä sitten muutamia unohdettuja halpoja löytöjä. Kaiken kaikkiaan Tokio on ollut valikoimiltaan ehdottomasti överein paikka levyjenhankintaan. Monessa instanssissa mehustetut Lontoo ja New York jäävät levyjen määrässä ja laadussa selkeästi jälkeen, tosin muuten fiilikseltään saattavat olla mukavampia.

Mitään osoitteita kaupoista en jaksanut kirjoittaa, koska pelkillä osoitteilla ei juurikaan mitään tee. Varsinkaan jos hilluu ympäriinsä kämäisillä metro- tai Lonely planet-kartoilla niin kuin allekirjoittanut. Investoikaa siis hyvät ihmiset kunnon Tokion karttaan, jossa on myös kadunnumerot, kun lähdette reissuun. Levykauppoja löytyy kyllä kun vain katsoo ympärilleen. Muutenkin Tokiossa ostellessa hyvä pitää silmät auki, sillä parhaat kaupat ovat yleensä hämärissä porttikongeissa tai neljännen kerroksen parvekkeella.

Levyshoppailun plussat ja miinukset Tokiossa:

+ Paras valikoima about missään. Jokaiselle genrelle löytyy omia puotejaan ja isoissakin lafkoissa (HMV jne.) on hyvin tarjolla vinyyliä.
+ Kauppoja paljon erityisesti Shibuyassa. Kävelee vain Shibuyaa pitkin niin kauppoja löytää joka puolelta. Levypuoteja löytyy myös muilta alueilta, mutta itse keskityin Shibuyaan, jossa tarinoiden mukaan eniten vinyylilevyjä neliömetriä kohden koko maailmassa. Myös kaikilla muilla alueilla löytyy kauppoja, mutta Shibuya sekä Shinjukussa ainakin määrällisesti eniten. Laatukin päihittää peruslättytorit mennen tullen.
+ Hinnat kohtuulliset, kun jaksaa etsiä. Paljon ylihinnoiteltuja levyjä kuitenkin joukossa, joita voi kauhistella/naureskella. Kannattaa nähdä vaivaa levyjenkaiveluun eikä ostaa niitä herkkujaan heti ensimmäisestä eteen tulevasta levykaupasta sillä kovaa kakkaa on liikkeellä. Sairaimpia ylihinnoitteluja: Wilton Place Street Bandin: I Love Lucy 12” (50 euroa!) tai Kool G Rapin Poison (200 euroa!).
+ Erityisen paljon vanhaa räppiä ja raregrooveosastoa. En ole ikinä nähnyt niin paljon hyviä levyjä niin vähässä ajassa.
+ Uutta musiikkia ja spesiaaleja. Dance Music Recordsin pelkkiä uusia hiphop-promoja sisältävä osasto on näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Muutenkin kaikenlaisia herkullisia ”Japan only” tai ”Cisco Records Special”-levyjä löytyi. Näistä namipaloista osa löytyy myös ”Greetings from Tokyo-Part 1”-miksauksesta.
+ Hyvät kuntoluokitukset. DJ-käyttöön hieman rahisevia levyjä ja kuluneita kansia kohtuullisen hintaan. Muutama halvempi levy, jonka ostin suoraan hyllystä ihan mint-kondiksessa, vaikka oli merkattu kuntoluokkaan B (vastaa jotain VG+). Toisaalta levyt usein muovitettuja, joten niiden kuntoa välttämättä muutenkin vaivalloista tarkistaa. Hommaa vaikeuttaa myös myyjän kyylääminen haukkana vieressä kun monessa paikassa muovituksia ei saa avata. Itsellä kaikki hankitut levyt olivat joka tapauksessa erittäin mainiossa kunnossa.

-Metskailu hieman virkamiesmäistä touhua. Paikalliset keräilijät selaavat levyjä päätähuimaavalla nopeudella, jolloin levyihin uppoutuva eurooppalaisturisti tuntuu jäävän jalkoihin. Erityisesti Disc Unioneissa tämä korostui kun myyjät lajittelivat esiliinat päällä hirveitä läjiä levyjä
-Kaupoissa monesti huonot kuuntelumahdollisuudet ja ärsyttäviä ”3 levyä kerralla kuunteluun”- rajoituksia.
- Hämäriä merkintöjä osissa levyissä. Käytettyjen levyjen osastoilla pyörii myös uusintapainoksia ja muita outouksia. Syynää levyt siis tarkasti, ettei tule ostettua japaniprässiä alkuperäisen sijasta.
- Levykauppiaat universaalin huonoja asiakaspalvelijoita, mutta asiantuntevia. Muutamassa paikassa sain kyllä todella hyvää palvelua ja neuvontaa kielimuurista huolimatta, mutta pääosin Lifesaver-Funkiest-akselin loistavaan palvelumentaliteettiin tottuneille luvassa on siis kylmää suihkua, mutta hikisiin levynatseihin jo aikaisemmilla reissuillaan törmänneille täysin tuttua huttua. Tinkiminen on myös harvinaisempaa kuin muualla maailmassa.
- Boogie- ja diskomakseja ei niin hyvin liikkeellä kuin esmes Nykissä. Siltä osastolta ei tullut tällä kertaa niin erikoisia löytöjä. Toisaalta tältä saralta löysin parhaan kaupan Shinjukussa siinä vaiheessa kun luottorajat oli jo ylitetty, että tämä on ehkä katkeran miehen puhetta. Discobiisit olivat usein myös "Eurobeatin" joukossa, jossa Salsoul- ja Prelude-klassikot lojuvat sulassa sovussa Ace Of Basen tai Laura Braniganin kanssa.
- Japanilainen keräilymentaliteetti. Kaikissa kaupoissa oli kaikki maailman mahdolliset hinnoitteluoppaat ja ebayt auki, ettei varmasti mikään harvinaisuus ole väärin hinnoiteltu. Todellisia megalöytöjä halpaan hintaan teki kyllä vähiten mitä missään paikassa, mutta vastapainona oli tietysti kova valikoima. Hyvistä lätyistä joutuu maksamaan hyvien lättyjen hinnan. Näin se maailma pyörii Eskoseni.

Joitain japanilaisia hyväksihavaittuja kauppoja:

Disc Union (Shibuya & Shinjuku)
Cisco (Ainakin viisi kauppaa eri genreille. Reggae- ja hiphopliikkeet kiinnostavimpia)
Manhattan Records (Shibuya)
Vinyl Planet (Shibuya)
Next Records (Shibuya)
Dance Music Records (Shibuya)

+Iso määrä muita kauppoja, joissa maksoin käteisellä, eivätkä löydy synkästä luottokorttilaskustani.

Eiköhän tämä materialismin ylistyshymni riitä tältä erää? Ensi kerralla fiilistelen sneakereita ja hattuja, jonka jälkeen siirrytään sitten henkistymisen lähteille, kun Riku seikkailee temppeleissä ja Japanin yössä.

Riku Tokiossa Osa 3: Greetings From Tokyo Part 1-miksaus

Kun muut Tokion matkakertomukset bygii kaikenmaailman kiireiden takia, pienenä alkufiilistelynä levymetskausmehustuksille on ohessa ensimmäinen osa Greetings From Tokyo-miksausta downloadattavaksi.

Meininki on erittäin genrevapaata, tyylit vaihtelevat japanilaisesta räpistä dancehalliin ja uudesta soulista baltimoreen. And much more. Kaikki levyt hankittu tosiaan Tokion reissulta ja painottuu uudempaan musaan. Nauhoitettu etkoillessa viime viikon loistaviin Get Your Philly- bileisiin. Bilekesämeininki siis, nautitaan mieluiten Hennessyn kanssa.

Greetings From Tokyo Prt.1-New Shieet

Jossa on seuraavanlaisia biisejä:

Presto: Trip To Brasil
Pharcyde: Runnin (Hoops Remix)
Mr Capone-E: I Wanna Be Freaked
T-Bone Steak: ?
YTZ: Daz (Def Mix Instrumental)
Edu K: En muista nimeä (Bailefunk biisi joka sämplää AC/DC:n TNT:tä)
Joku hämärä japaniräppi
Spank Rock- Sweet Talk
Young Leek- Jiggle It
Q: Bangsta
India Arie: I Am Not My Hair (Swiss Beatz Remix)
Erick Benet & Faith Evans: Georgy Porgy
Omar: Saying Nuthin (Rae & Christian Remix)
Sister Nancy: Big Beat Bam
Shabba Ranks joku remix (Down & Out biitti)
Shaggy: Ready Fi Di Ride
Patra: Pull Up To The Bumper (Salaam Remi Remix)
Teddybears Diplo Remix
Tittsworth: Eye Whips The Pussy
Slim Thug: Diamonds
Three Six-Mafia (feat. Project Pat & Kanye West): Side 2 Side
Yung Jock: I Know You See It
A Tribe Called Quest: Stressed Out (Ritchy Pitch Remix)

Kakkososio tulossa imuteltavaksi myös pian, siinä on keskitytty vanhempaan musiikkiin. Eli seuraavaksi luvassa ne lätyt, jotka pistivät budjetin todella kuralle.

Enjoy Yourselves.

Zidane, minkä teit?

MM-finaali oli kyllä yksi kaikkien aikojen antikliimakseista. Ekojen maalien aikaan olin vielä matkalla kisakatsomoon muistettuani ottelun alkamisajan väärin ja sitten ei juurikaan mitään tapahtunut. Ilman Zidanen puskuja finaali olisi jäänyt nopeasti muistiin yhtenä tapahtumaköyhimmistä ja tylsimmistä finaaleista koskaan. Kaikki kunnia sinänsä Italialle, mutta ei tästä ottelusta tulla todellisuudessa muistamaan kuin Zidane.

Spekulointi Zidanen puskun tiimoilta käy kuumana tällä hetkellä. Huuliltalukijat Brasiliasta ovat päätyneet siihen, että Materazzi olisi kutsunut Zidanen sisarta huoraksi. Tämän lisäksi on spekuloitu, että italialainen puolustaja olisi mahdollisesti avannut sanaista arkkuaan terroristiyhteyksistä tai Juventuksen doping-skandaaleista. Joka tapauksessa ihmetys ja järkytys on suuri. Miten kukaan pystyy sanomaan mitään sellaista, joka saa raudanlujan ammattilaisen vadin kaatumaan niin totaalisesti?

New York Timesin loistavassa blogissa on hyvin pitkälti käyty läpi mitä itsekin olin ajatellut kirjoittaa Zidanesta. Niin pahalta kuin se tuntuukin, osaltaan Zidanen hedari Materazzille on kolikon toinen puoli siitä, että hän on niin loistava pelaaja. Useilla huippu-urheilijoilla on ollut ja on omat demoninsa kannettavanaan: Maradona, Matti Nykänen, Mike Tyson, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Monesti vaan jää huomaamatta, että ilman näitä demoneita he eivät olisi olleet maailman parhaita. Sama raivo, joka sai Tysonin lyömään maailman kovimpia lyöntejä sai hänet puremaan Holyfieldin korvaa. Tämä on meille monelle pelottava ajatus: päästäksemme suoritusten äärirajoille joudumme ammentamaan emme ainoastaan vahvuuksistamme, mutta myös heikkouksistamme. Ja heikkouksiamme emme usein halua kohdata.

Todelliset huippu-urheilijat antavat jokaisessa suorituksessa kaikkensa kuin heidän koko elämänsä olisi siitä kiinni. Futis ei ole Zidanelle missään vaiheessa vaan peliä, se on koko elämä ja kuolema. Kaikki kiteytyy voittoon ja häviön hetkellä et ole mitään. Kun pelataan sellaisella intensiteetillä ja intohimolla, joihin me tavalliset turakaiset emme tule koskaan emmekä missään pääsemään, ei ole mikään ihme, että tunteet saattavat kuumentua. Urheilu on taidetta ja samalla tavalla kuin van Goghin oli pakko leikata korvansa oli Zidanen jollain sairaalla tavalla pakko kilahtaa viimeisessä ottelussa. Jossa hän oli tietysti myös tehnyt jo yhden maalin.

En puolustele Zidanen rumaa ja epäurheilijamaista temppua millään tavalla. Kuitenkin on hyvä muistaa, että suurin osa meistä sohvalla Zidanea arvostellessamme ei ole koskaan saavuttanut elämässään lähellekään sitä mitä Zidane edes yhden pelin aikana. Meillä ei ehkä olisi kaatunut vati nurin kun John Turturron näköinen romuluinen italiaano huorittelee siskoamme, mutta meitä ei olisi myöskään ikinä valittu kisojen parhaaksi pelaajaksi. Syystä.

MM-kisojen finaali tänä vuonna oli hyvä opetus siitä, että on loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni käyttääkö päätään hyvään vai pahaan.

Välikommentti matkaraporttien välistä

Nää on paskimmat MM-kisat koskaan. Mukana ei ole enää yhtään joukkuetta, jota kehtaa kannattaa. Eilen vajosin jopa niin alas, että olin Saksan puolella ensimmäistä kertaa ikinä. Ainoa syy siihen oli kuitenkin tyylikäs Gerd Muller- tracktop, jolla kelpaa sporttailla muulloinkin kuin MM-huuman aikana. Der Bomber oli kuitenkin asiallisimpia maalitykkejä koskaan.