Best of 2008 hiphop

Alunperin näytti hiphopin saralla todella heikolta, mutta loppuvuotta kohden parani:

1. Q-Tip: The Renaissance (Universal 2X12")
2. Illa J: Yancey Boys (Instrumentals) (Delicious Vinyl, 2 X 12")
3. Devin The Dude: Landing Gear (Razor & Tie, CD)
4. Black Milk: Tronic (Fat Beats, 2 x 12")
5. Young Jeezy: The Recession (Def Jam, 2 x 12")

New York palasi takaisin kartalle.

Tyson, paras nyrkkeilijä koskaan

Pienenä naskalina Mike Tyson oli yksi suosikkiurheilijoitani. Arvostukseni ei ole hävinnyt, vaikka mies on soutanut aika syvissä vesissä kuin Suomen vastineensa Matti Nykänen konsanaan. Tysonin eläimellinen raivo ja huikea keskittyminen parhaina aikoinaan oli vertaansa vailla.

Senpä taki Docpointissa tällä hetkellä pyörivä Tyson-dokkari oli mannaa meikäläiselle. Suurimmaksi osaksi dokkarissa kuvataan puhuvaa Tysonia ja juttua riittää. Välillä Iron Miken tajunnanvirta viistää todella kryptisillä tasoilla, että tulkitsemiseen tarvitsisi olla vähintään jonkin uskonnon guru. Parhaat nyrkkeilysaavutuksetkin on hyvin dokumentoitu ja se uskomaton lahjakkuus ja raaka työ, jota Tyson nyrkkeilyyn antoi paistaa hyvin läpi.

Herra Tyson ei ilmeisesti itse ollut dokkarista täysin otettu, ja hän jopa vähätteli näiden aivan legendaaristen tyrmäysten arvoa:

Lasten musiikkia?

Musiikin suurkuluttajlle iskee usein apatian alho. Niin paljon mitäänsanomatonta musiikkia tehdään, josta tulee vain itselle paha mieli. Tämän viikon ennakkokuunteluita kuunnellessa ennakkoon hyväksi tietämäni Eleanoora Rosenholmin lisäksi nousi heavy rotaatioon aikamoinen yllätysnimi: Paukkumaissi. Lastenmusiikkia, jossa ei mennä lässytyksen puolelle. Rikasta musiikillisesti ja jokainen biisi on erilainen.

Paukkumaissin Popkornitori

Missä vaiheessa lasten musiikista tuli kuin "aikuisten"musiikista?

Jos minulla olisi lapsia, soittaisin tätä niille ehdottomasti. (ja tosiaan toi albumi kuunneltavissa kokonaisuudessaan keskiviikkoon asti).

Late Of The Pier, vuoden parhaita levyjä

Kun kuuntelee viikottain kymmeniä promolevyjä, seuraa kymmeniä musablogeja, ostaa (vieläkin) liikaa sinkkuja ja löytää omasta levyhyllystäänkin vielä kuuntelemattomia löytöjä, ei ole ihme ettei tuore musa säväytä. Varsinkin albumikokonaisuudet harvemmin kolahtavat.

Kaiken perustauhkan seasta kuitenkin löytyy aina välillä todellisia helmiä. Late of The Pier oli itselle aivan uusi tuttavuus. Kollega vinkkasi, että heidän debyyttialbuminsa "Fantasy black channel" on meillä ensikuuntelussa ja nyt se on pyörinyt kymmeniä kertoja putkeen toimistolla. Todella mainiota ja monipuolista uutta brittimusiikkia. Jannut ovat ilmeisesti vielä alle parikybäsiä, mutta talenttia löytyy. Vaikea puskea johonkin tiettyyn genreen, joten kuunnelkaa itse.

Ja tosiaan levy on vielä perjantaihin asti ennakkoon kuunneltavissa Late Of The Pierin MySpacessa. Ilmestyy myös Suomessa kuun lopussa.

John Rambo, sankarini

Uusi Rambo on upea elokuva. Se on paluu 80-luvun toimintapläjäyksiin, joita katsottiin vanhemmilta salaa VHS:ltä. Olemme joutuneet kärsimään riittävästi fantasiaelokuvista, eurooppalaisista indiepätkistä, mukahauskoista realitykomedioista ja ties mistä dogma-elokuvista. Kunnon väkivaltaviihdettä sen olla pitää.

Ja sitä tässä kyllä riittää. Rambo on pitkään aikaan väkivaltaisin elokuva, jonka olen nähnyt. Ja tässä kontekstissa se on kehu. Kun tilanne sitä vaatii, Rambo repii vaikka vihollisen aataminomenan irti.

Tietyllä tavalla Rambo ei ole periamerikkalainen sankari, sillä hän ei taistele maansa puolesta. Hän taistelee itsensä puolesta. Elokuva esittää kysymyksen, tappaako Rambo vain tappamisen takia? Onko Rambo loppujen lopuksi vain verenhimoinen eläin? Oli vastaus mikä tahansa, elokuvan moton "To live for nothing, or die for something. Your call." luulisi sykähdyttävän jopa meitä tylsää konttorielämää viettäviä kauluspaitaorjiakin.

Mikäli uusi Rambo ei kosketa sinua, olet joko tunteeton paskiainen tai tissiposki. Valitse puolesi.

Rikun Kesämatkaraportti osa 11: Mood Swings

Kesämatkaraportti lähenee loppuaan. Byhyy. Luvassa enää kulttuurireportaasi Ljubljanan jazz-festareilta. Ohessa jotain random-otoksia Ljubljanan kulmilta. Valitettavasti emme saaneet ikuistettua yhtään kuvaa "Kapitalistin paratiisista", paikallisesta hyperostarista, jossa matkakumppanini sekosi Kenzon osastolla. Mestasta sai aivovaurion. Vähän kuin kyläkauppa Keskinen viisi kertaa massiivisempana ja Bossin osastoilla.



Slovenian "louhikäärmeet"

Yössä Ljubljanan yössä

Miniatyyrikaupunki

WTF?

Bridge over Troubled Water


Paikallisia luontaistuotekauppoja

Syvä joki

Jatkuu...

Pori Jazz Anticipation Osa 2: The Roots

The Roots on ollut Suomessa varmaan noin miljoona kertaa, mutta jostain ihmeellisestä syystä olen aina missannut keikat. Ensimmäiselle The Rootsin keikalle Vanhalle olin alaikäinen, joten minut käännytettiin ovelta pois. Tämä katkeroitti minut pahasti.

Harva bändi on vaikuttanut minuun niin paljon kuin The Roots. Lontoon reissulta tarttui mukaan alehyllystä "Do You Want More?"-albumi, joka oli täysi musikaalinen vallankumous. Ei ennen eikä koskaan sen jälkeen ole livesoittimilla tehty hiphop toiminut niin hyvin. En ole kuunnellut levyä pitkään aikaan, mutta jo pelkästään oheisten youtube-pätkien katselu tuo kylmät väreet selkäpiihin. Tämä levy tuo paljon muistoja mieleen ajoilta jolloin hiukset olivat kaljut, päällä oli Wu-Tangin paita, jalassa Filan Grant Hillit ja kuukauden huippuhetki oli junamatka Funkiestiin ostamaan uusia levyjä.

Alkuaikojen The Roots on enemmän kuin osiensa summa. Black Thought on sujuva, muttei suvereeni räbäyttäjä. Malik B. hyvä sidekick-räppääjä A Tribe Called Questin Phifen tapaan. Rahzel taidokkain beatbox-heppu, jonka tiedän. Ja tietysti afrotukkainen rumpali Questlove, joka on koko bändin musiikillinen sielu.

Uusinta albumia en enää hankkinut, mutta kysymys ei ole siitä, että The Roots olisi erityisen kaupallistunut tai muuttanut tyyliään. Ensimmäiset neljä albumia olivat vain niin täydellisiä paketteja, että niitä on vaikea ylittää. Toisaalta myös Questloven pyrkimys siihen, että livesoittimet kuulostavat sämpleiltä on osaltaan johtanut siihen, että alkuaikojen orgaanisuus on hävinnyt. Tämä orgaanisuus oli osaltaan se mikä teki Rootsista kiehtovan. Nykyinen The Roots on hieman liian kontrolloitua ja alkuaikojen iloinen improvisaatio loistaa poissaolollaan.

Odotukseni ovat korkealla perjantaista keikkaa ajatellen. Tottakai kyseessä on festarikeikka, jossa liian paljon firmaurpoja sekoilevat kansitakeissaan. The Roots on kuitenkin tehnyt urallaan niin paljon mainioita biisejä, että luvassa on varmasti hyvä ilta. Ja olen tyytyväinen kun kuulen yhdenkin biisin yhdeltä elämäni tärkeimmistä levyistä.

Ohessa valikoituja Youtube-klippejä tältä loistavalta bändiltä. Livenä siis Kirjurinluodolla ylihuomenna.

Ensimmäiseltä albumilta Organix harvinaista videomateriaalia:

Pass The Popcorn


Anti-Circle

Kannattaa panna merkille oheisista videoista valkoinen honkkeli, joka on siis nykyinen hittituottaja Scott Storch, silloinen Rootsin kosketinsoittaja. Herran ansiolistaan kuuluu muun muassa tämä vuoden kovin klubiräppihitti.

Eräs kaikkien aikojen parhaista albumeista Do You Want More?:

Proceed on Do You Want Moren? ensimmäinen kappale, jonka ensimmäisen kerran kuultuani olin jo aivan mennyttä miestä.


Silent Treatment on hyvä osoitus levyn tarjoamista erilaisista tunnelmista

Illadelph Halflife oli edeltäjäänsä agressiivisempi. Enemmän hiphoppia ja vähemmän muusikkohippeilyä:

Clones

What They Do:ta olen jo aikaisemmin tituleerannut parhaaksi räppivideoksi koskaan. Pysyn sanojeni takana.

Things Fall Apart on viimeisin täysin essentiaali Roots-levy

The Next Movement. Biisin scratchit duunannut Dj Jazzy Jeff, jolta on itse asiassa tullut juuri nyt erittäin mainio EP.


The Roots on aina myös onnistunut herkemmissä biiseissä. Lopun drum´n´bass hehkuttelu on nerokas.

Muita oleellisia vetoja myöhemmiltä albumeilta:

Itsestäänselvä hitti. Alkoi jossain vaiheessa risomaan itseäni aika pahasti. Levylaukussa mukana, jos pitää varmistaa, että joku styge räjäyttää varmasti pankin.



Tipping Point-albumin parhaimmistoa (I Don´t Care).


Uusimman albumin kolmen biisin medley. Uusin albumi itselle aika paha pettymys, toivottavasti siltä ei tulla kuulemaan paljon biisejä.

Roots livenä:

Mellow My Man on ehkä suosikkibiisini yhtyeeltä. Tässä vähän tukkoisena livetaltiointina. Tunnelmanvaihdokset ovat nerokkaita.


Boom! (Live on Dave Chapelle´s Block Party), mukana legendat Big Daddy Kane & Kool G Rap


Rootsin versiointia Metersin Hand Clapping Songista

Jos jollain tulee jotain oleellisia vetoja, jotka unohtuivat tästä, heittäkää kommentteihin.

Kerro se kukkasin

Edellisestä innostuneena päädyin ihan kukkaislapseksi:

Kukkien lähettäminen ja antaminen noin ylipäätään on mielestäni erittäin suositeltavaa. Kaunis kukka on hyvä tapa konkretisoida abstrakteja asioita kuten välittämistä, muistamista tai rakastamista. Asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi ja joita tulee tästä johtuen sanottua liian harvoin.

Sen lisäksi kukan lähetys jonkun työpaikalle aiheuttaa aina hilpeän kaaoksen ja viestiin voi kirjoittaa ihan mitä tahansa (jolla voi lisätä hilpeää kaaosta entuudestaan). Lisäksi eräissä kukkakaupoissa (kuten vaikka Mr.Flower) olen saanut aivan loistavaa palvelua. On aina hienoa nähdä ammattilainen, joka osaa ja omistaututunut asialleen.

Todelliset hifistelijät viestivät kukilla sitten ihan mitä tahansa. Itse luotan yleensä yksinkertaiseen ja kauniseen eli kukka kertoo aina antajastaan.

Maraton lähestyy- 40 pv jäljellä

Taas on se aika vuodesta, kun meikäläisen voi bongata trikoot päällä, ahdistunut irvistys kasvoilla askel maata laahaten ympäri Helsinkiä. Jo neljäs perinteinen Maraton-paasto on alkanut.

Maraton-paastoon tänä vuonna kuuluu:

* Täysin kaikkia valmistautumisohjeita vastaan oleva kertaviikkoju
* Totaalinen kieltäytyminen kosteista illallisista, väkijuomista ja muustakin hauskasta (yksi sallittu lipsahdus ystävän häistä johtuen)
* 1-2 kertaa viikossa korista (en miellä juoksua vieläkään kovin mielekkääksi tavaksi urheilla. Pakko pysyä jotenkin järjissään)
* 1-2 kertaa uutta trendiharrastustani "Hot Joogaa"(tästä lisää myöhemmin)
* Säännöllisen nukkumisrytmin yrittämistä
* Self-help kirjojen yliannostusta

Kaikki tämä jatkuu siis 16.6 asti. Hyvä fiilis ensimmäisen viikon jälkeen.

Vapusta toipuminen kesti taas tyypillisen aikansa, mutta jo torstaina sateessa juostu 10 km muistutti, että nautintoja rakastavan julkisen kuvani alla eleleekin totaalijuoksumasokisti. Sateen hakatessa kasvoille ja tuulen tuivertaessa vastaan sitä tuntee elävänsä. Juoksiessani portaat ylös, nostin käteni pystyyn kuin Rocky. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.

Eilen porhalsin lämmittelyksi 12 km pikkuveljen kanssa, joka ei ollut juossut koko vuoteen. Jaksoi erittäin hyvin vaikkakin loppuvaiheessa pojan naamataulu alkoikin kellertää pahasti. Tänään broidi ei pystynytkään enää kävelemään. Itse olin taasen sopivan virittäytynyt tämän vuoden pisimpään lenkkiini, joka oli myös ensimmäinen t-paidassa tarvottu lenkki. 18 km sujui kohtuullisesti, mutta v-käyrä alkoi kohota huomattavasti asfalttista suoraa jurnuttaessa.

Kunto tuntuu olevan samoissa luokissa kuin viime vuonna, joskin paino on jostain syystä kaikkien aikojen alhaisimmillaan (78 kg). Huomenna hyvä fiilis saattaa olla tipotiessään, sillä asfaltti tuntuu jättäneen jälkensä niveliin.

Tästä myös huomaa, miksen yleensä koskaan kirjoita juoksuharrastuksestani (muuta kuin maratonin lähestyessä leuhkimistarkoituksissa). Tässä postissa ei ollut mitään hauskaa. Yritän skarpata myöhemmissä postauksissa.