Spiderman 3: Enter Sandman

Olen entinen sarjisfriikki. Kun ala-asteella ei kädessäni ollut dekkari niin siinä oli Marvel-sarjis. Tästä johtuen käyn yleensä aina katsomassa uudet supersankarielokuvat pelkästään nostalgiamielessä. Monesti petyn. Daredevilin jälkeen tunsin, että lapsuuteni suuret elämykset oli yhdellä b-luokan elokuvalla pilattu.

Mielenkiintoinen piirre supersankarielokuvissa on kuitenkin se, että ne yleensä paranevat jatko-osien myötä. Ykkösosien juonenkuljetusta vesittää tarve esitellä kaikkien hahmojen taustat, jolloin itse rymistelylle jää vähemmän aikaa. Mikään automaatio jatko-osien paremmuus ei ole, sillä se vaatii yleensä saman tekijätiimin. Kaksi ensimmäistä Batman-elokuvaa olivat mainioita, mutta kun ohjaaja Burton ja pääosanesittäjä Michael Keaton heivattiin, seuraavat elokuvat olivat taas elokuvataivaan happopilviä. Arnold Schwarzenegger jääkuningattarena ei auta asiaa.

Tänään ensi-iltaan tuleva Spiderman 3 vaikuttaa tällä hetkellä kiinnostavimmalta tulevista supersankarielokuvista. Ensimmäiset kaksi elokuvaa ovat olleet kohtuullisia teinirakkauselokuvia hyvillä efekteillä. Kolmannessa elokuvassa kiinnostavuusastetta lisää Peter Parkerin eksistentiaalikriisi pahan puolen Venomin ottaessa vallan. Mukaan sekoitetaan vielä kostonhalua isän kuolemasta, mustasukkaisuusdraamaa Mary Janen kanssa ja ilmeisesti eräs kaikkien aikojen massiivisin valkokangaspahis (tästä lisää alempana), niin hämppäricoctail tulee luultavasti maistumaan hyvinkin makoisalta.

Ns. kolmesta suuresta supersankarihahmosta Hämähäkkimies on myös ollut aina mielenkiintoisin omassa epävarmuudessaan ja tavallisuudessaan. Teräsmies on täysin voittamaton hahmo, jonka ainoa heikkous on kryptoniitti. Kuinka moni meistä on edes ikinä nähnyt kryptoniittia? Batman taasen on supersankariominaisuuksiltaan lähes "realistinen", mutta elää kuitenkin ökyistä playboyn high-lifea kartanossa, harrastaa hyväntekeväisyyttä ja hänellä on hovimestari. Kellä enää nykypäivänä on hovimestari? Hämähäkkimies sen sijaan on paskasti palkatussa työssä toimituksessa, hänen pomonsa on mulkku ja parisuhdekin rakoilee. Eikä hän edes haluaisi olla supersankari.

Erityisesti Wiredissa ollut teknomehustelu Spidermanin vihulaisen Sandmanin hiekkatehosteista herätti viimeisenkin mielenkiintoni itse elokuvaa kohtaan. Tästä saattaa tulla paras Marvel-elokuva sitten X-Men 2:sen. Kaksi edellistä elokuvaakin ohjanneen Sam Raimin näkemys siitä, että Spidermanit ovat lähtökohtaisesti hahmovetoisia draamoja lämmittää myös mieltäni. Varsinkin jos hahmovetoiseen draamaan kuuluvat yllä olevassa videoklipissä nähtävät massiiviset tehostemässäilyt.

Tämä on elokuva, joka pitää nähdä isolta valkokankaalta. Jos se on mielestäni huono, myönnän viimein, että lapsuuteni on ohi.

Random keloja.

Synttärit oli ja meni. Kiitos ystäville, jotka olivat sankoin joukoin paikalla. Erityiskiitokset Stevelle, Sapelle, Stulle & Cakesniffereille, keitä ilman ei olisi bileitä ollut. Kuvamateriaalia tulossa syssymmällä.

Viime aikoina on tullut kelattua paljon erilaisia populaarikulttuuriin liittyviä asioita. Ohessa niistä päällimmäisimmät:

- Miksi 45 Min-ohjelma kestää tunnin? Hämmentävää harhaanjohtamista.
- Caddy Shack oli paljon huonompi kuin muistin. Elokuvan pelastavat Bill Murrayn maaniset sekoilut räjähteiden parissa, Rodney Dangerfieldin ruokoton röyhkeys & Chevy Chasen nasevat one-linerit. Klassikkoelokuva, mutta ei niin hyvä mitä silloin joskus pienenä.
- En ole lukenut pitkään aikaan dekkareita, jollei muutamaa "kulttimaineikasta kioskikirjaa" lasketa lukuun. Miksiköhän. Vietin kuitenkin ala-asteaikani mitä useimmin Agatha Christie tai Donald Westlake kourassa. Pitänee kesän lähestyessä ottaa vanhat dekkarit haltuun. Tää on aika massiivinen tietopankki siihen. Jos joku muuten muistaa äkkiseltään, mitkä oli Sapo-sarjan koodit niin pistäkää tänne (Siis ne symbolit, joissa luki jotain moderni, klassikko,trilleri yadayada...). Alkoi mietityttämään.
- Miksi mainoskatkot alkavat jatkuu...-tekstillä?

Tällaisia tulee mietittyä.

Lapsuuden toiveet toteutuvat!

Vaikka 300 on varmasti se kiinnostavin uusista sarjiselokuvista, on seuravaa varmasti se kesän odotetuin elokuva (ainakin lapsuudessaan sarjiksia lukeneille):



Ensi-iltaan jalkaan sitten seuraavat:

Niken Transformers-kengät

Triple Six Mafia

6.6.06 klo 6:06. Herään kotonani, kun Lucifer laulaa minulle perkeleen hymnejä. Nytkö se maailmanloppu alkaa? Mustat enkelit liihottelevat ulkona. Kadotus on täällä! Hetken ajan heräiltyäni tajuan, että kyseessä onkin kelloradioni, joka on jostain syystä mennyt Radio Novan taajuudella. Saatanallisia säkeitä kaikki tyynni. Lordi, Yö ja Mikko Alatalo kaikki samassa tuonelan lautassa.

Pedon päivä on tietysti herättänyt kaikki vanhan vihtahousun bändärit ja tänään on lanseerattu monenlaista mephistophelesin tuotetta. Tärkeimpänä tietysti maailman rankimman bändin Slayerin uusi levy Eternal Pyre, jonka ratkipositiivinen kansikuva komistaa tämänkertaisen entryni alkua. Siinähän lilluu hurmeisessa verilammikossa monenlaista silmäätekevää tirehtööriä. Päätöntä menoa, sano.

Slayerin uuden levyn lisäksi tänään on myös ilmestynyt Omen-elokuvan uusi versio. Tunnetun Suomen mediamaailman vaikuttajan mukaan elokuva on uskollinen alkuperäiselle paitsi ettei se ole yhtään pelottava. Kuulostaa lähes samalta kuin Vaaleanpunaisen pantterin uudelleenfilmatisointi: uskollinen alkuperäiselle, paitsi ettei ole yhtään hauska.

Sen lisäksi, että olen juhlinut pelsepuubin synttäreitä syömällä verilättyjä, kaivoin myös arkistojen kätköistä joskus pari vuotta sitten kirjoittamani Slayerin keikka-arvostelun. Ilmestynyt Punakulmassa alter egoni Punakynän vakiopalstalla.

Arkistojen uumenista (2004):

Mun eka kerta… hevikeikalla

En ole juurikaan metallimusiikkia sitten hurjimpien kapinavuosieni (ala-aste) jälkeen kuunnellut. Silloisten suosikkiorkesterieni Slayerin, Anthraxin ja WASP: n levyt ovat pölyyntyneet levyhyllyssä enkä ole myöskään hevikeikalla koskaan käynyt. Kun sain kuulla mahdollisuudesta nähdä vanha idolini Slayer lavalla, en kuitenkaan epäröinyt hetkeään hypätä pedon kitaan.

Intro
”Jaa, Slayerin keikalle. Meno on varmaan aika aggressiivista, mutta kyllä sä varmaan selviät”, kommentoi hevariystäväni kerrottuani mihin olen menossa. Slayerin ja Slipknotin kimppakeikka aloitetaan asiaankuuluvalla tavalla. Olemme kokoontuneet parin metalliasiantuntijan asuntoon ja juomme Slayer- boolia* kuunnellen jonkin sortin ihmisentappomusiikkia. ”Tämä on Satyricon, kuuntele näitä melodioita” hevipoliisi hehkuttaa. Itselläni on vaikeuksia kuulla ”melodioita” kaiken örinän keskellä. Minua alkaa hieman pelottaa, kun kuuntelen porukan hehkutusta hevikeikkojen ”Moshpit”- meiningistä. Moshpitissähän fanit tönivät aggressiivisesti toisiaan ringissä ja Roskildessa Pearl Jamin keikalla kuoli yhdeksän pittiin. Itse olen tottunut räppikeikkojen ehkä jonkin verran leppoisampaan meininkiin, jossa rankkaa on jos joku välillä heittää kädet ilmaan.

Ensimmäinen säkeistö
Saavumme paikalle jonkin verran myöhässä koska Slayer- booli maistui liiankin hyvälle. Illan ensimmäinen bändi Mastodon on jo ehtinyt vetää settinsä. Slipknotkin on jo aloittanut. Minua pelottaa. Bändin keikathan on tunnettu erityisen aggressiivisesta moshpit- meiningistään. Ja voi helvetti, yleisöhän hakkaa toisiaan! Tunnen itseni kirkkaanvärisissä vaatteissani aivan muukalaiselta kaikkien pitkätukkaisten ja mustiin pukeutuneiden ihmisten joukossa.
Yritän jäädä taka-alalle, mutta kaverini repivät minut pitin keskelle. Minua tönitään joka puolelta, tulevat ala-asteen luokkienväliset kahinat mieleen. Onnekseni myös suurin osa pitissä olevista faneista on itseäni pienempiä ja pystyn tönimään takaisin. Hiljalleen alan päästä meiningistä jyvälle ja jo parin biisin jälkeen odotan jokaista uutta syöksyä pittiin tönittäväksi. Slipknotkin osaa ottaa yleisönsä heiluttelemalla keskisormea ja sylkemällä yleisön sekaan. Bändi heittää pari encorea, ja kaverini lentää lattialle. Meininki on kuitenkin pitissä näennäisestä rankkuudestaan huolimatta aika solidaarista: aina jonkun kaatuessa maahan muut pitissä olijat auttavat ylös. Onhan tässä touhussa selkeästi myös homoeroottinen vivahde; raavaat miehet tönivät toisiaan ilman paitaa kuin Antiikin Kreikan painitatameilla konsanaan. En kyllä mene siitä aspektista keskustelemaan tuon kaksimetrisen tatuoidun körilään kanssa.

Väliskittasoolo
”Se hyöty tästä, että hampaat hajos, on että saan nyt rahaa vakuutusyhtiöltä” järkeilee kaverini, joka on nauttinut ehkä pari lasia liikaa Slayer- boolia ja murskannut alahampaansa. ”Mut sunhan pitää niillä rahoilla korvata ne hampaat”, ”Aijaa”. Slayerin alkutahdit keskeyttävät syvällisen keskustelumme ja palaamme sotatantereelle.

Kertosäe
Slayerin uuden levyn nimibiisi ”God Hates us all” pärähtää Marshalleista sellaisella voimakkuudella, että meinaan laskea alleni. Korvani varmaan vuotavat verta, vaikka minulla on tulpat. Meininki pitissä on paljon intensiivisempää ja brutaalimpaa kuin Slipknotin keikalla. Lisäksi ihmisiä on enemmän ja he ovat vanhempia, isompia sekä rumempia. Tämän lisäksi suurimmalla osalla ihmisistä on maiharit ja jollain epäilyttävät niittirannekkeet. Kerään hetken rohkeutta ja syöksyn pittiin. Auts. Kyynärpää kolahtaa leukaani. Iso mustatukkainen köriläs alkaa riepotella minua. Äiti! Mietin jo hiljalleen siirtymistä taka-vasemmalle. Sitten kajahtaa vanha Slayer- suosikki ”Mandatory Suicide” ja taas mennään.
Slayerin aggressiivinen mutta askeettinen lavashow lietsoo hypnoosiin. Ihmisten tönimisessä on jotain hyvin primitiivistä mutta kuitenkin meininki pysyy hallinnassa. Näkyypä pitissä pari naistakin ja jokunen yli nelikymppinen Slayer- diggari. Siihen nähden, että Slayer laulaa lauluissaan sodasta, kuolemasta ja saatanasta, on keikalla yllättävän leppoisa meininki. Laulajakin hymyilee pitäessään välispiikkejä. Ainoana erona Kaivarin kesäkonserttiin on, että perinteisen ”Onko teillä hyvä meininki?” huudon sijasta kysytään ”Do you wanna die”. Huudan ”No” ja huomaan olevani vähemmistössä.
Koen aivan uusia puolia siitä miten kokonaisvaltainen elämys musiikkikeikka voi olla ja tunnin tykityksen jälkeen olen enemmän romuna kuin juostuani maratonin. Pittiin on syntynyt uskomaton yhteishenki ja keikan loputtua ihmiset kävelevät sulassa sovussa ulos jäähallista ja kaulailevat toisiaan. Ehkä George W. Bushinkin kannattaisi vaihtaa Garth Brooks Slayeriin ja moshata välillä, niin ei tarvisisi purkaa agressioita pommittamalla?

Outro
Seuraukset: nyrjähtänyt nilkka, kipeä leuka, heiluva hammas, tinnitus ja 13 mustelmaa. En pääse seuraavana aamuna sängystä ylös. Mutta tunnen eläväni! (Onneksi olen myös vielä elossa).

*Slayer Booliin kuuluu viru valgee kasikytäprossasta, puolukkamehutiivistettä, vissyä sekä puolukoita. Reign in blood! Lisäämällä sokeria saat Slipknot- boolia. Nautitaan asiaankuuluvan musiikin säestämänä.

Random video clip- Slayerin kovin biisi