Rakkautta ja Anarkiaa Pe 25.9. valinnat

Tämä viikko on mennyt aika vähillä unilla, selkävaivojen vaivatessa ja elokuvien vallatessa vähäisen vapaa-ajan. Perjantaina kulttuurihaluja ruokitaan neljällä elokuvalla:

Mesrine 1-Killer Instinct
Mesrine 2-Public Enemy #2
Jean-François Richet’n yli nelituntinen ja kahteen osaan jaettu Mesrine-saaga kertoo Ranskan tunnetuimman rikollisen tarinan. Mesrine oli kidnappaaja, murhaaja ja pankkirosvo, joka tappoi omien sanojensa mukaan 39 ihmistä. Tätä räyhäpetteriä tulkitsee Ranskan tuimin kovakasvo Vincent Cassell. Ranskassa suurmenestykseksi noussut suureepos on myös yksi odotuslistan kärjessä olevia.

Just Walking
Siloiteltu ei ole tämä Meksikon alamaailmaan sijoittuva festarin avainelokuviin kuuluva teos. Tarantinomaisia piirteitä sisältävä teos ei väkivaltaa säästele. Ainakin esittelytekstin perusteella luvassa on Meksikon aidon rosoista tunnelmaa.

Ong Bak 2
Elokuvan aikaisemmin nähneet eivät ole elokuvaa kovin paljon kehuneet. Ensimmäinen Ong Bak oli kuitenkin sen verran viihdyttävä, että en usko negatiivisia arvioita ennen kuin itse todistan. Tässä vaiheessa selkä voi olla myös aika kovalla koetuksella, sillä tämä on perjantain neljäs elokuva putkeen Bio Rexin ergonomisilla istuimilla.

Ja kuten tarkkaavaiset huomasivat perjantain lista tuli näin päivää ennen. Syy on yksinkertainen, torstaina on ansaittu lepopäivä elokuvista ja perjantai on tuttuun tyyliin omistettu Ricu Flair Heavy Rotationille.

Irtoidiksiä

Tämän viikon Mömmön blogissa kirjoitin ideoinnista, ideoiden varastamisesta, Quentin Tarantinosta ja Lapinlahden linnuista:

Varasta nämäkin ideat

Kunniattoman paskiaisen omat suosikit

Vuoden parhaiten nimetty elokuva Kunniattomat Paskiaiset tulee huomenna ensi-iltaan. Sitä odotellessa, on hyvä katsoa mistä Quentin Tarantino ammentaa fiilistä. Ohessa Tarantinon Top 20-listaus elokuvista, jotka ovat ilmestyneet hänen aloitettua ohjaajan uransa:

Ehdottomana ykkösenä Tarantino listaa Battle Royalen, joka itselläkin menee viimeisen 20 vuoden top 10-listalle.Listalla on myös pari aika ylläriä, mutta sopivat kyllä Tarantinon pirtaan.

Tarantino-Elokuvan evoluutio

Quentin Tarantino on elokuvan evoluutio samalla lailla kuin mitä hiphop on musiikille. Hän ei ole elokuvissaan luonut periaatteessa mitään uutta, vaan hän on ottanut nuoruutensa tuhnuisten vuokravideoiden parhaat puolet ja luo niistä enemmän kuin osiensa summan.

Hiphop on musiikin sulatusuuni. Missä muussa musiikissa voi yhdistyä koko populaarimusiikin historia? Olivat ne sitten James Brownin torvisektion sävelkulkuja tai vaikka trancesynia.

Death Proof on tyypillinen grindhouse-elokuva. Se ei kuitenkaan ole pastissi vanhoista elokuvista vaan selkeästi uusi itsenäinen elokuva. Tarantinon soundtrackit ovat myös hienoja ja hän ei hirveästi käytä uusia kappaleita. Hän onkin maininnut, että elokuvien teko alkaa yleensä sillä, että hän alkaa käymään läpi levyhyllyään.

Kaikki eivät arvosta Tarantinoa. Kaikki eivät arvosta hiphopia. Yleensä tuomitsijat ovat sivistymättömiä eivätkä tiedä taiteen taustoja. Tarantinon elokuvat ovat yksinkertaisia. Niistä voi nauttia vaikkei olisi nähnyt samoja elokuvia kuin Tarantino aikoinaan. Hiphop on yksinkertaista musiikkia. Biittiluuppi ja räpit päälle. Kun Tarantinon elokuvia ja hiphoppia alkaa purkamaan osiin taustalta löytyy kuitenkin koko populaarikulttuurin historia. Ja kun tuntee sen historian saa Tarantinon elokuvista ja hiphopista paljon enemmän irti.

Katsokaa se Death Proof ja kuunnelkaa räppiä.